Noloja ihmisiä oli, jotka sanoivat että oli ollut niin huono vuosi, ett'ei sen huonompaa voinut olla.
Sallimus otti väittääkseen tätä valheeksi.
Oi mikä kurja olento sinä olet, tomun lapsi, kaikessa ylpeydessäsi.
Saattaakseen sinut häpeään taivas ei tarvitse muuta, kuin kieltää sinulta sadetta kuuden kuukauden aikana.
Me unkarilaiset olemme kokeneet tämmöiset kuusi kuukautta, jotka saattoivat meidät apua huutamaan langenneiltakin enkeleiltä.
Niin talvi alkoi ja kesä päättyi. Edellinenkin vuosi oli ollut niukka. Me valitimme silloin kuivuutta ikäänkuin tietämättöminä siitä, mitä tämä sana merkitsi kaikessa pirullisessa mahtavuudessaan.
Lyhyen talven kuluttua oli syys-sato huono, toukoviljaa ei näkynytkään.
Maaliskuulla tulivat ihmiset vielä kokoon valtiollisia asioita keskustelemaan, mutta jokainen kokous ja jokaiset tanssipidot loppuivat aina valituksella: ei vieläkään sadetta! No, ehkä ensi vuonna sataa.
Huhtikuulla tämä keskustelu-aine jo oli yleinen, mutta meidän lohdutuksenamme oli silloinkin vielä ensi viikko; viimein jäivät sekä valtiolliset keskustelut että rakkauden lorut sillensä. Ei kukaan enää puhunut muusta kuin tuosta kamalan kirkkaasta sinisestä taivaasta ja sen armottomista säteistä; ja niin kävi yhä edelleen aina tomuseen toivottomuuteen asti.
Ilonkan etelämaiset kukkaset hohtivat vielä pienessä tarhassaan. Jokainen tiesi kuinka suuresti hän näitä kukkia rakasti. Eivät vallattomat lapsetkaan ainoatakaan niistä varastaneet. Kaikki täällä kuuntelivat hänen käskyjänsä ja tottelivat niitä sekä rakastivat niitä sydämellisesti.