"Erehdyt. Kun olin päättänyt maailmasta luopua, matkustin Roomaan ja yhdyin siellä jesuittimunkistoon. Kenraali sai tietää kotipaikkani; sentähden lähetti hän minut Madocsanyn luostariin…"
"Jota sinä et suinkaan olisi tahtonut nähdä!"
"Minun täytyi totella. Tulin siis sinne ja harjoitin katumuksen tekoa. Toimittelin myös raskaimpia ja halvimpia töitä siellä. Kävin kerjäten talosta taloon, kylästä kylään; kiusasin ruumistani ja sieluani yht'aikaa."
"Tarkoituksessa 'häntä' nähdäksesi…?"
"Ei vain hänet unhottaakseni."
"Etkö todellakaan ole sitte tyttöä sen jälkeen nähnyt? Etkö edes mitään hänestä kuullut? Hän on kaunis ja vielä naimaton. Odottaa sinua yhä…"
"Turhaan odottaa… En edes rukoillessani uskalla häntä muistella. Minähän olen nykyään se, mikä olen, raaka, tunnotoin eräkäs. Ruususeppele [ruususeppeleellä tarkoitetaan tässä sekä rukousnauhaa että tuoreista kukkasista punottua seppelettä] ei enää kuulu ohimoilleni, vaan ainoastaan käsilleni. Sen tuoksu ei ole enää tuore, sen piikit eivät enää pistele."
"Ja miten tuli luostarinkonventti juuri sinut valinneeksi opettajaksi pojalleni?"
"Muut pelkäsivät sinua."
"Sano ennemmin, että he pelkäsivät minun pahaa mainettani. Sinä pelkäsit kuitenkin enite ja tulit kuitenkin. Tulit sen naisen luokse, jota vihaat, jonka kuumat suutelot täyttävät sinut inholla ja kauhistuksella, jonka niin usein olet kylmyydellä luotasi työntänyt, josta tiedät, että hän sellaisella intohimolla sinua rakastaa, jotta ikkunan ruutunsakin on täyteen kirjoitellut nimeäsi sekä alituiseen sinua ajattelee niin hyvin valveilla ollessaan kuin nukkuissaankin. Tästä kaikesta huolimatta tulit tänne…!"