Kuudella miehellä oli täysi työ saada kannetuksi sisään pitkä laatikko, missä lahja oli. Se asetettiin pöydälle kaikkien vierasten nähtäväksi.
Laatikko oli pantu kiinni joka kulmasta vahvalla rautahaalla. Täytyi ensin vääntää ne auki.
Mitä lienee sisässä? Vieraat kokoontuivat ympärille nähdäksensä, mitä laatikossa on. Arvosteltiin, aprikoitiin, mutta kukaan ei varmaan tiennyt.
Haat aukenivat, laatikon sivut lankesivat levälleen, ja pöydällä seisoi — valmis ruumisarkku… Kauhistuksen huuto kuului kaikkialta. Oiva lahja seitsemänneksikymmenenneksi syntymäpäiväksi: musta ruumisarkku, sametilla katettu, kannessa Kárpáthi-suvun vaakuna, kyljessä hopeisilla kirjaimilla Juhana Kárpáthin nimi…
Kauhusta kävivät kaikki mykiksi. Vain yksi valitushuuto kuului, vaikea, syvä, ikäänkuin sydämeen haavoitetun pedon kiljahdus. Se nousi Juhana Kárpáthin rinnasta. Nähtyänsä ruumisarkun sekä siinä oman nimensä, hypähti hän tuoliltaan, ojensi kätensä, kasvot vääristyivät kamalaan nauruun ja alkoivat käydä sinisiksi; huulet värisivät, ikäänkuin hän olisi tahtonut jotakin sanoa, mutta kuuluikin vain tuskan ähkyntää. Vihdoin nosti hän kätensä taivaaseen päin ja kaatui silmät auki nojatuoliin.
Veri hyytyi vierasten suonissa. Hetken aikaan ei kukaan liikahtanut sijaltaan. Pian tointui kuitenkin seura; muutamat riensivät viemään isäntää vuoteelle, toiset huusivat lääkäriä, toiset veivät ruumisarkun pois pöydältä. Vain kaksi miestä istui äänetönnä pöydän ääressä, Kiss ja Kutyfalvi.
Entinen helluntaikuningas oli lakkaamatta pitänyt naapuriansa silmällä siitä saakka, kun hänen hyväntekijänsä oli mennyt tainnoksiin. Kutyfalvi oli kuin lumottu paikalleen, ei voinut nousta ylös.
Kiss piti kädessään isoa kultaista pikaria, ja kun heitukat kantoivat huoneesta Juhana Kárpáthia, hypähti hän äkkiä seisomaan ja huusi tuimasti Kutyfalville:
— Sinä olet apulaisinesi kurja salamurhaaja!
Samassa viskasi hän viinin pikarista hänen kasvoillensa.