— Etköhän — etkö ole jättänyt ketään mainitsematta?
— Olen tosiaankin, virkkoi Flora hymyillen; ja lapsellisesti ilkkuen otti hän pöydältä nimilistan, heittäytyi sohvalle ja katseli ilosilmin paperia.
— Olen jättänyt yhden nimen, kaikista parhaimman. Arvaappas! Et arvaa?
— En, vastasi Fanny vaaleten.
— Oi sinua hupsua! Mainio, kaunis, jalo mies. Minä ainakin pidän häntä kauneimpana miehenä maailmassa; en tunne toista, joka hänelle vetäisi vertoja ylevyydessä, hyvyydessä. Etkö vieläkään arvaa?
Fanny pudisti päätänsä. Hän kyllä aavisti. Tunsi miehen ihanteekseen, jota hänkin piti kauniimpana, jaloimpana kaikista miehistä. Häntä hän tällä hetkellä ajatteli.
— Tahdotko todellakin, että minä sanon hänen nimensä? — kysyi Flora ollen piloillaan suuttuvinansa.
— Sano, sano, kuiskasi Fanny koettaen tarkastaa nimilistaa, josta
Flora vakavalla äänellä luki:
— Tämä mainio, rakastettava mies on kreivi Rudolf Szentirmay.
— Ah! — huokasi Fanny, ja kasvot kävivät tulipunaisiksi. Hän ymmärsi Floran pilan ja häntä hävetti, kun oli ollut niin tyhmä, ettei arvannut asian oikeata laitaa.