Että naisten läsnäolo antaa kokoukselle suuremman arvon, sitä ei luullakseni nykyiselle sukupolvelle ole tarvis selittää. Miesten puheet ja neuvottelut saavat aivan toisen maun, toisen muodon, kun kukin koettaa puhua kauniisti, viisaasti naisten kuullen ja toiset taasen ovat samasta syystä viisaasti vaiti, vaikka olisikin hyvä halu ärsyttää taikka tulla pitkäveteiseksi.
Kokous alkoi. Olien esimiehenä piti Juhana Kárpáthi avauspuheen, joka seuraa suuresti innostutti. Eritoten miellyttivät seuraavat kohdat yleisöä:
"— Onko jalompaa ja miehille soveliaampaa työtä kuin koirametsästys, joka täyttää rintamme jalolla itseluottamuksella, vaikuttaa rohkaisten mieleemme ja opettaa meitä aikaamme seuraten pyrkimään eteenpäin? (Oikein! Eläköön!) Hyvät herrat, jalosukuiset, armolliset, korkeasti kunnioitettavat ja kunnianarvoisat herrat! Aatetta kannattaa miettiä. (Kuulkaamme! Kuulkaamme.) Onkohan joukossamme ketään, jolla ei ole koiraa? (Ei! Ei ketään!) Tunnemmeko mainittavampaa unkarilaista perhettä, missä ei ole näitä jaloja eläimiä (ääni parvelta 'henkilöitä!' — se on Marion neidin ääni). Kiitän nöyrimmästi ojennuksesta; — missä nämä eläinhenkilöt eivät olisi kotiutuneita? Eikä kenenkään mieleen ole tullut edistää tämän suurilukuisen luokan etuja, eläinten, jotka makaavat kanssamme samassa huoneessa, syövät samassa pöydässä, jotka ikävinä hetkinä uskollisesti kanssamme kilvan haukottelevat. (Nyt alkoi kaksi asianomaista läsnäolevaa eläinhenkilöä toisilleen häristä ja haukkua. Kreivi Erdeyn ääni pöydän luota: kuulijoita kehoitetaan olemaan vaiti; pyydetään päästä kuulemasta moisia mielenosoituksia.) Herrat! Aikamme on edistyksen aikakausi. Syntyy kaikenlaisia yrityksiä maassamme. On seuroja orpolasten hoitoa varten, kirjojen levittämistä, sairasten hoitoa ja lammasrodun edistämistä varten, onpa niitäkin, jotka harrastavat silkkimatojen kasvatusta. Minä suosin kaikkia näitä seuroja ja olen niissä osallinenkin, enkä aiokaan kieltää halpaa apuani orvoilta tiedemiehiltä, lampailta enkä sairailta, en noilta hyönteisiltäkään, jotka silkkiä kehräävät, vaikka niitä inhoan. Mutta kysyn samalla: kun jo kaikkia näitä sekä järjellisiä että järjettömiä olentoja varten on olemassa seuroja, niin mikä minua estäisi tekemästä esitystä sellaisen eläinluokan hyväksi, joka on lukuisampi kuin koko maan orvot, tiedemiehet, lampaat ja silkkimadot. Mikähän minua estäisi sitä tekemästä?"
Kun ei kukaan tuonut mitään syytä tätä vastaan, jatkoi Nabob:
"— Luulen, ettei minun ole tarvis herroille tätä asiaa pitemmin selittää, sillä tiedänhän kaikilla olevan sydämen ja jokaisen siis kokeneen, että mainitsemamme eläimen uskollisuus ja ystävyys on paljoa suurempi kuin luulisikaan. Vai tietääkö joku, että koira olisi uskottomasti hylännyt herransa, taikka hänet pettänyt? Onko koirien kesken tavallista kavaltamisen kauhea rikos; onko kukaan kuullut, että koira olisi kostonhimoisen kissan lailla tappanut nukkuvan herransa? Eikö päinvastoin ole sielutieteellinen totuus, että vaikka koira saisi kuinkakin paljon omalta isännällänsä selkään, niin puolustaisi se herraansa, jos outo häntä hätyyttäisi? Ja ken ei omasta kokemuksestansa tietäisi, että kun joku myy koiran, niin se ei pysy uudessa kodissa, vaikka voita ja maitoa syötettäisiin, vaan karkaa takaisin vanhan isäntänsä luo, vaikkapa peninkulmien taakse. Ken ei tällaista tapausta tuntisi?"
Kysymyksestä nousi kokouksessa yleinen hälinä. Kukin muisti semmoisen tapauksen, kukin oli nähnyt taikka kuullut monien peninkulmien päästä kotiinsa palanneista koirista. Mutta kaikista enimmän ylvästeli Lauri Berki, jonka koira vietiin säkissä Kroatiaan, mutta puolen vuoden päästä tuli yli Dravan, Tonavan ja Theissin kotia Püspök-Ladányiin.
"— Viimeiseksi saanen huomauttaa herroille siitä, mitä uskollinen koira tekee isäntänsä kuoltua. Kadottaa ruokahalunsa, menee makaamaan herransa haudalle, ei enää syö eikä juo, ja viikon kuluttua — — — (Juhana-herra alkoi otsaansa pyyhkiä, ei tietänyt, sanoisiko 'kuolee' vai 'heittää henkensä') ja viikon kuluttua oikaisee koipensa."
Useat alkoivat nauraa.
"— Hyvät herrat, en puhu pilan päiten, vaan omasta kokemuksestani. Kun olin kuoleman kielissä ja palkolliseni, ystäväni jättivät minut yksin makaamaan, luullen minua jo tuonen uhriksi, niin jäivät luokseni pari uskollista ystävää sekä koirani. Nämä tulivat huoneen oven taa, raappivat, itkivät sisään päästäkseen, ja kun epähuomiosta joku pujahti sisään, ei sitä hyvällä saatu tulemaan esiin vuoteeni alta. Toiset koirat ulvoivat suruissaan pihalla kaiket päivät."
— Älkää puhuko enää, huusi Marion neiti; ispaanin rouva pyörtyy!