Olemme herra Kecskereyn asunnossa.
Tekisimme suuren virheen, jos hänet peräti unhottaisimme. Hänen kaltaistansa henkilöä ei käy laatuun nähdä vain kerran ja heti kohta unhottaa.
Hän asuu tätä nykyä Pestissä, komeassa asunnossa. Hänen maineensa on vielä entisellään; ja kun seuraelämä tähän aikaan yhä enemmän on vilkastunut, niin on hän sitä välttämättömämpi. Hän näet kuten sanotaan, amalgamiseeraa yleisön eri elementtejä. (Tuo maurilainen kemiansana alkoi jo siihen aikaan tulla muotiin ulkopuolella peilitehtaankin).
On aamu, eikä kunnianarvoisa herra vielä ole pukeutunut. Puhetta pukeutumisesta ei kumminkaan pidä ymmärtää sananmukaisesti. Hän istuu salissa, pehmeällä, punaisella ottomanisohvalla, puettuna avaraan, punaiseen viittaan, suussa pitkä turkkilainen piippu ja puhallellen ympärillensä pitkiä savuja sekä katsellen itseänsä vastapäätä olevasta seinäpeilistä, vaikk'ei hänessä suinkaan mitään ihailtavaa ollut. Huonostipa kävisi, jos hänen täytyisi elää istumalla mallina maalarien työhuoneissa; — irvikuvia varten hän ehkä sentään voisi kelvata. Sohvan toisessa päässä istuu melkein yhtä suuri orang-utang apina yhtä mukavassa asennossa, samanlainen viitta yllä, piippua poltellen ja samaten peiliin tirkistellen. Apinaksi on hänkin sangen ruma.
Sinne tänne on heitetty hujan hajan lemuavia lemmenkirjeitä, runolehtiä, nuotteja ynnä muita katoavaisia kappaleita. Seinillä riippuu valituita kuvia, jotka varmaan olisivat kovasti hävenneet, jos olisivat voineet toisiansa katsella. Pöydällä oli oikeassa Herculanumista tuodussa pronssimaljakossa ylhäisten miesten ja naisten nimikortteja.
Matot ovat hellien naiskätten ompelemia, täynnä metsästäjien, koirien ja hevosten kuvia. Ikkunat ovat kaksinkertaisten verhojen peittäminä, ja verkapäällystät seinillä antavat aihetta aavistaa salaovia.
Eteisessä kaivelee ikävissään korviansa pieni neekerilakeija, jota on kielletty päästämästä sisään ketään miesvierasta aamupäivällä. Samalla on siis isäntä lausunut sen ajatuksen, että siihen aikaan saavat vain naiset häntä tavata.
Vastoin tätä kieltoa tapahtuu että Jussuf päästää kumminkin erään miehen sisään. Herra Kecskerey kuulee, miten neekeri puhuttelee tulijaa omalla kafferinkielellään.
— Ken siellä? Jussuf! — huutaa herra Kecskerey niin kimakasti, että apina peloissaan alkaa myöskin kiljua.
Vastauksen asemasta töyttäsi vieras itse sisään. Nenäkkäitä nuo niin sanotut hyvät ystävät, mutisi itsekseen herra Kecskerey, kun näki miehen pujahtavan ovesta sisään. Mielihyvikseen huomasi hän, miten tulija kummeksi hänen outoa pukuansa.