— Hän älköön missään suhteessa olko minun kaltaiseni; — olkoon parempi, järkevämpi isäänsä. Kirjoittakaa, notarius, näillä sanoilla! Miksi rupeaisin asioita salaamaan? Seison Jumalan kasvojen edessä. Tahdon, että poikani on oleva minua parempi. Ehkä hänen tähtensä antavat anteeksi Jumala, isänmaani, esi-isäni, mitä olen rikkonut. Hän osoittakoon elämällänsä, millaisia meidän olisi pitänyt olla. Rikkaus älköön hänen sydäntänsä turmelko, jottei hänen vanhoilla päivillään tarvitsisi katua nuoruuttansa. Kunpa minustakin olisi sen verran huolta pidetty! Kunpa isäni olisi pannut alttiiksi puolet omaisuudestaan hankkiaksensa minulle johtajan, miehen joka olisi opettanut minua käyttämään oikein toista puolta omaisuudestani! Tahdon, että poikani tulisi onnelliseksi. Mikä on onnellisuus? Rahako? Tavarako? Valta? Minulla on näitä kaikkia, mutta en kuitenkaan ole onnellinen. Hänen sielunsa rikastukoon! Olkoon järkevä, rehellinen, vakaa, hyvä kansalainen; aateluutensa älköön olko vain vaakunaan vaan myöskin sydämeen piirrettynä!
Näitä sanoja lausuessaan olivat vanhuksen kasvot niin ylevät, niin kunnianarvoiset, että katsojille tuli väkisinkin mieleen nuo aikoja sitten kuolleet sankarit, jotka laskettuansa kädestä sotatapparan ja jousen, jakoivat nuorisolle nousevalle neuvoja, miten isänmaa on vuosisatoja onnellisena pysyvä.
— Tiedän hyvin, jatkoi Kárpáthi, jos lähin sukulainen tulisi ainoan poikani holhoojaksi tai jos eksytetyt tuomarit määräisivät hänelle itsekkään, imartelevan holhuumiehen, niin he turmelisivat hänet, kasvattaisivat hänestä kevytmielisen, lyhytjärkisen miehen, jättäisivät ehdoin tahdoin hänen sielunsa keskenkasvuiseksi, sillä hyödyttäväthän rikkaitten synnit itsekkäitä enemmän kuin heidän avunsa. Kauhu valtaa mieleni, kun ajattelen, että poikani olisi niin turmeltuneen miehen hoidossa, kuin on veljenipoika Béla! — Älkää jättäkö yhtään näistä sanoista kirjoittamatta, herra notarius. Jumalan tuomioistuimen edessä syytän hänen olevan huonon ihmisen, huonon sukulaisen, huonon kansalaisen; vain hänen hupsuutensa on hänelle pienenä puolustussyynä. Tahdon tulla vakuutetuksi, ettei hän saa turmella lapseni sydäntä. Tahdon antaa poikani sellaisten haltuun, jotka hyvistä taipumuksista kasvattavat hyviä avuja, jotka häntä johdattavat rehellisyyden ja isänmaallisen maineen uralle, jotka hoitavat ja suojelevat häntä silloin, kun en minä enää voi kättäni ojentaa häntä puolustaakseni. Tahdon antaa hänet miehen haltuun, joka on oleva hänelle parempi isä kuin minä milloinkaan olisin voinut olla; jollei hän olekaan lasta rakastava enemmän kuin minä, niin on hän ainakin rakastava järkevämmin… Mies, jonka määrään poikani lailliseksi holhoojaksi, on kreivi Rudolf Szentirmay.
Vanhus ojensi näitä sanoessaan vieressänsä istuvalle Rudolfille ystävällisesti kättä; tämä nousi, lankesi hänen kaulaansa ja syleili häntä. Pitkän aikaa syleilivät he toinen toisiansa; ei kukaan sanaa vaihtanut.
Sitten istui Rudolf taas sijalleen ja vastasi liikutuksesta väräjävällä äänellä, että hän rupeaa holhoojaksi.
— "Hänkin" niin toivoi, puhui Nabob. Kuolinhetkellään sanoi hän, laskien pojan vaimosi syliin: "ole äitinä lapselleni". Sitä en ole unhottanut. Ja nyt minä sanon sinulle: ole isänä lapselleni! Onnellinen lapsi! Hyvän isän, hyvän äidin annamme hänelle perinnöksi!
Kunnon vanhus ei pitkään aikaan saanut puhetta sujumaan tämän osan testamenttia lausuttuansa; niin valtasivat hänet hellät tunteet. Tuokion kuluttua vasta hän tointui ja jatkoi:
— Muistakaamme vielä häntä, joka on minulle tuottanut elämäni synkimmät hetket, veljenpoikaa, joka on Bélaksi ristitty, mutta itse nimittää itseään Abellinoksi. En rupea luettelemaan niitä rikoksia, joita hän on tehnyt Jumalaa, isänmaata ja minua vastaan. Antakoon hänelle anteeksi Jumala ja isänmaa, minä annan anteeksi. Mutta valehtelisin Jumalan edessä, jos tällä hetkellä sanoisin hänestä pitäväni. En hänestä vähintäkään välitä, aivan kuin en olisi häntä koskaan nähnytkään. Jumalan rangaistuksena pidän, ettei hän saanut periä omaisuuttani, sitten kuin oli hurjuudellaan tuhlannut omansa ulkomailla. Paha sai pahan palkan. Hän toivoi saavansa minut periä, mutta Jumala otti aseen hänen kädestään, jottei hän olisi sillä loukannut itseänsä. Jollei hän olisi nimipäivänäni lähettänyt ruumisarkkua, jollei olisi juonillaan koettanut turmella viatonta naista, niin en koskaan olisi joutunut naimaan tuota neitosta, jolle Jumala suokoon rauhan haudassa ja taivaassa autuuden; eikä minulla olisi ollut lasta, vaan olisi hän ollut perilliseni. Näin oli Jumalan tahto, että veljenpoikani joutui häviöön. Nyt hän on keppikerjäläinen. Hänellä on näet enemmän velkoja kuin hiuskarvoja päässä. Mitä hänestä tulee? Ei hän osaa työtä tehdä, eikä kykene mihinkään, kun ei ole mitään oppinut; kelvoton on sekä ruumis että sielu. Hän ei surmaa itseänsä, sillä hekumallisista ei ole itsemurhaajiksi. Älköön hänestä siksi olkokaan; sitä en soisi! Eläköön, jotta jäisi aikaa kääntyä Jumalan puoleen. En soisi hänen kerjäävän enkä nälkää näkevän, toisten ovella apua pyytävän. Mutta määrään, että joka päivä Pestissä asuva oikeudenvalvojani maksaa hänelle yhden tukaatin. Luulen sen olevan tarpeeksi, suojelemaan hänet kurjuudelta. Mutta tätä tukaattia täytyy hänen itse tulla joka päivä noutamaan; älköön sitä muitten kautta annettako, ei saa sitä kukaan ottaa velasta eikä edeltäkäsin yhtään tukaattia maksaa. Mutta kunakin Johannes kastajan kaulanleikkauspäivänä saakoon hän yhdellä kertaa sata tukaattia. Tahdon, että hän jo edeltäpäin iloitsisi tästä päivästä ja muistaisi sitä vuodesta toiseen.
Täten ovat maalliset asiani päätetyt. Muita sukulaisia ei ole mainittavia.
Ystäväni ovat pian luetut; tunnen vain kolme, joita voin todellisiksi ystävikseni sanoa. Ensimmäinen on Rudolf. Hänen haltuunsa olen jättänyt lapseni. Toinen on Mikko Kiss, hänkin on ystäväni, joka aina on minua rakastanut; onnettomuuden kohdatessa pysyi hän aina rinnallani. Hän saa periä mielihevoseni ja -koirani. En tietääkseni voi niille antaa parempaa isäntää, enkä hänelle rakkaampaa muistoa. Kolmas ystäväni on taloudenhoitaja Pietari Varga…