— Mutta kuinka siinä tapauksessa käy Abellinon? — Tämän olisi jokainen tahtonut tietää.
— Älkää häntä surko; vanha herra on hänestä huolen pitänyt, vastasi Kecskerey, pää kenossa; — joka päivä saa hän "in natura" yhden tukaatin, joka hänen personallisesti pitää noutaa Nabobin talossa asuvalta oikeudenvalvojalta, mutta täydelliseen kerjäläispukuun puettuna, repaleinen takki yllä, rikkinäiset saappaat jalassa, päässä likainen hattu, selässä rohdinliinasta tehty säkki ja raudoitettu keppi kädessä. Sellaisessa asussa pitää hänen tulla joka aamu ottamaan tukaattinsa, taikka saa hän kuolla nälkään.
Älykästä selitystä seurasi ääretön nauru. Kuten huomaamme ei tällä hetkellä ole ketään niin naurettavaa miestä kuin Abellino.
Ei kenenkään mielestä maksanut vaivaa hänestä enempää puhua.
Hänellä ei ollut enää toivoakaan periä suurta sukukartanoa, hänen täytyi elää parin tuhannen floriinin tuloista, jotka setä armosta oli hänelle määrännyt. Tämä oli kaikissa tapauksissa suurin rikos, jonka Abellino muka oli tehnyt. Vaikka hän olisi kevytmielisissä kaksintaisteluissa tappanut useitakin ihmisiä, syössyt perikatoon montakin naista, antaa maailma semmoiset anteeksi, ja ne tekevät miehen vain miellyttävämmäksi. Mutta sitä ei anneta anteeksi, että hän joutuu kerjäläiseksi, ettei hänellä enää ole suuria tulevaisuuden toiveita. Tästä hetkestä alkaen on hän vain ihmisten pilan esine. Mitähän miehestä nyt tulee?
— Paras olisi hänen ruveta opettajaksi orpanallensa, puhui joku.
— Siksi on Juhana jo valinnut Rudolfin, vastasi Kecskerey, sillä ehdolla, ettei poika saa oppia muuta kuin ratsastamaan ja polttamaan tupakkaa. Arvattavasti on Rudolfin vaimo kovasti iloissaan, kun näin helposti sai lapsen!
Emansipeeratun naisen mielestä oli tämä juttu niin mainio, että hän nauraessaan oli mennä selällensä tuolineen päivineen — jolleivät toiset olisi rientäneet estämään.
Vapaamielinen Darvay tahtoi vain tietää, eikö ukko edes viimeisillä hetkillänsä kääntynyt vastapuolueeseen.
— Kaikkia vielä! — ilkkui Kecskerey; hän kuoli aivan toisilla tunteilla. Sänkynsä pääpuoleen asetti hän joukon mustalaismusikantteja maalaistansseja soittamaan. Ylt'ympärillä oli Tokajin viinipulloja, jottei olisi tarvinnut selvällä päällä toiseen maailmaan lähtöä tehdä. Testamentissaan sääsi hän, että ruumisarkulle on pantava viiniköynnösseppele ja että häntä hautaan saatettaessa pitää mustalaisten soittaa laulua: "Varjo ompi elämämme", joka alkaa sangen kauniilla hautajaissävelellä, mutta loppuu allegrotapaan sanoilla: "maista veikko maljasta!" Kahdelle musikanttiseurueelle on hän määrännyt elatusrahaa, jotta ne vuoroin, toinen aamuisin toinen iltaisin, joka päivä soittaisivat haudalla hänen lempikappaleitansa. Juomaveikkojen käski hän kirouksen uhalla mennä joka vuosi hänen kuolinpäivänään haudalle juomaan hänen terveydeksensä. Vielä määräsi ukko palkinnon kolmelle neitoselle, joilla vuoden mittaan on ollut useimmat rakastajat; vain sen ehdon hän teki, etteivät tulisi hänen haudallensa suukkoja vaihtamaan, sillä sitä hän ei muka jaksa kuulla. Lopun omaisuutensa on hän jakanut mustalaisille.