— No, onpa sentään tilaisuutta luulotella olevansa äiti, kun teillä on lapsi. Ja kaunis lapsi onkin. Näkyy, että vanhemmat ovat toisiansa rakastaneet. Ja jotta teidän olisi helpompi häntä omananne pitää, niin ovat lapsen silmät sattuvasti Rudolfin näköiset.
— Todellakin, virkkoi Flora vilkkaasti, huuletkin ovat Rudolfin näköiset. Näin sanoen otti hän lapsen syliinsä ja suuteli häntä useat kerrat.
(Tuo nainen on töhröpäinen, ajatteli Marion neiti, suuttuneena päivänvarjonsa levittäen — vaikka oltiin siimeksessä; — ei häntä saa luulevaiseksikaan). Arveli hänen rupeavan lasta inhoamaan, jos vain. epäilys mielessä heräisi. — Ei tuntenut Floran sydäntä.
Se oli puhdas, viaton, kuin lapsen sydän; ei ollut hänellä aavistustakaan asioista, joita Marion neiti tahtoi häneen istuttaa.
Tästä päivästä alkaen piti hän lapsesta vielä enemmän.
Kun muutaman vuoden kuluttua tapaamme Floran, niin on hän jo onnellinen äiti, ympärillä kauniita ja kilttiä lapsia, jotka kaikki luulevat Zoltánin olevan veljen ja Teresan heidän tätinsä. Flora on kaikille yhtä hellä, Rudolf yhtä ankara.
Mutta kun Flora kerran hämmästytti piirikunnan pääkaupungista palaavaa miestänsä ratsastamalla häntä vastaan Zoltánin kanssa — hän itse lauhkealla, valkoisella ratsullaan, poika taasen vilkkaan tatarilaisen hevosen selässä — niin ei Rudolf voinut olla suutelematta nuorukaista.
Ei ollut poika vielä kuudetta vuotta täyttänyt, kun Flora vei hänet kerran muassaan erääseen kokoukseen, missä Rudolf piti älykkään, loistavan puheen. Poika kuunteli tarkasti, ja kotia tultuaan kokosi hän Rudolfin lapset ynnä toiset pikkutoverit lastenkamariin sekä piti siellä kokousta lausuen heille vakavan näköisenä puheen, niin suurella innostuksella, että Flora, joka kuunteli oven takana, oikein siitä ihastui.
Mitähän tuosta pojasta tulee, kun hän kasvaa suureksi!…
* * * * *