— Pelkkiä ruumiitten galvaanisia nykäyksiä, vastasi hän kylmästi, silmänsä veltosti ummistaen.
— Luuletko siis kansamme kuolleeksi? kysyi Tapani.
— Luulen.
— Mutta se ei ole totta, huudahtivat kiivaasti molemmat miehet yhtäaikaa.
Rudolf vastasi järkähtämättömän tyynesti:
— Jos kova ääni on hyvä elon merkki, niin olette aivan oikeassa näin huutaessanne. Te oudoksutte mielipidettäni, koska asia on arkaa laatua. Mutta minä huomaan, tiedän, tunnen, vakaumukseni on, että kansamme on tehtävänsä tehnyt, että sillä on sama kohtalo edessä, joka on kohdannut esi-isiä, hunneja, avaareja, petchenegejä. Kaupungeissamme ja suuremmissa kauppapaikoissamme asuu sangen vähän unkarilaisia. Kansan korkeat tietävät vain kartasta, missä maa on, ja voivat pakoittamatta liittyä muihin kansallisuuksiin. Alkuperäinen kansa ajetaan aroille, mökkeihin, ja vähitellen karkoittavat elinvoimaiset maanviljelijät ne sieltäkin; kansa köyhtyy, häviää, aatelisto hautaantuu vanhentuneihin laitoksiinsa, niinpian kuin ne tulevat sivistyksen kanssa tekemisiin. Eivät barbaarit hävitä unkarin kansaa, vaan sivistys. Mikä antaisi meidän kansallisuudellemme tulevaisuuden toivoa?
— Sillä on poikia, puhui Niilo mahtavalla äänellä.
— Oikein sanottu, vastasi Tapani tarttuen toverinsa käteen. Minä sanon, että sillä on kaikkea, mitä se tarvitsee elääkseen.
— Viiniä ja vehnääkö tarkoitat?
— Niin sitäkin. Ruoka-aineet ovat hyviä estämään kuihtumista. Totta onkin, ettei kansan ole ollut täytymys mieltänsä vaivata, sillä kun on ollut elatusta runsaasti. Mutta unkarilainen kykenee kaikkiin toimiin. Jos häntä pakoitetaan vaivalla ja työllä leipäänsä hankkimaan, on hän kyvyllänsä saava ihmeitä aikaan. Kansallistumisen johtavat aatteet omistettuansa, on se seuraava aikaansa, kilpaileva joka alalla maailman etevimpien kansain kanssa.