— Kun on jo näin monta näyttelijää, niin pitää kai jäädä katsojiakin, vastasi Rudolf ivallisesti. Tapani tarttui Abellinon käsivarteen ja pistäen etusormensa tämän napinläpeen hän kysyi:
— Sanokaa, miksi tämä viha rouva Mainvielleä vastaan? Onko hän loukannut teitä?
— On, meitä kaikkia! Loukannut vereen asti. — Kun hän neljä vuotta sitten tuli tänne, koroitimme me hänet taivaaseen saakka, ylistimme häntä, laitoimme hänet maailman kuuluksi, ja miten hän on meitä kiittänyt? Siten että hävyttömällä tavalla on luopunut meistä ja mennyt äreälle, synkkämieliselle miehelle, hyljäten jaloimmat kavaljeerit; vaikka usein koetimme sitoa kaikkein kunniallisimpia lemmen siteitä hänen kanssansa, niin hän aina torjui meidät luotaan.
— Oikeassa olette, vastasi Rudolf tuskin liikuttaen huuliansa surulliseen hymyyn.
— Mutta tässä ei ole vielä kaikki. Joku aika sitten pidimme juhlapidot, joihin oli kutsuttu vain taiteilijattaria ja taiteen ystäviä, mutta hän ei tullut, vaan veti verukkeeksi, että hänen muka täytyi hoitaa sairasta miestänsä. Oh, rouva! Mikä uppiniskaisuus? Varo, kyllä näytämme, että voimme sysätä sinut maahan, me jotka olemme sinut koroittaneetkin!
— Entä jos rouvan mies alkaa tehdä vastarintaa, kysyi Niilo, jonka mielestä tämä oli ihan luonnollista.
— Mieskö? Que diable? (Mitä hittoa?) Mitä vastarintaa? Me olemme yleisö, rouva on näyttelijä; me maksamme, hän näyttelee. Jos hän on mieleisemme, niin taputamme, jos ei, niin vihellämme. Mehän maksamme.
— Vielä yksi seikka, lausui Tapani, oikaisten kuten hänen tapansa myöhemminkin oli, puhuttelemansa kaulaliinaa, — tämä nainen on unkarilaista syntyperää, oman maan lapsia. Pitääkö meidän vainota kansalaisiamme?
Tähän kysymykseen ei Abellino vastannut, mutta kun Tapani yhä piti sormeansa napinlävessä, sanoi hän leikillisesti:
— Olkaa hyvä, hellittäkää takkini, taikka täytyykö minun riisua se yltäni.