— Tuli leviää leviämistään, lausui hän kumartuen Chataqvelan vaunuihin, ennen pitkää syttyy Saint Médardin kirkko ja siitä saamme mainion näyn.
— Eikö täällä ole rohkeita miehiä, jotka voisivat estää tulta, kysyi jalo nainen.
— Mitä he voisivat tehdä ilman ruiskuja. Ahtailla kaduilla ei voi kuljettaa suurempia ruiskuja. Minun täytyi juuri nauraa parille kunnon meikäläiselle, luultavasti unkarilaisia aatelismiehiä, jotka siellä häärivät puutarharuiskut kädessä, jommoisilla tavallisesti lehtimatoja puista karkoitetaan; tietysti he eivät niillä voineet ruiskuttaa vettä ikkunoihinkaan saakka.
— Mutta eikö läheisyydessä ole isompaa ruiskua?
— Onhan tuolla Pantheonin pihalla, mutta ei ole hevosia, jotka sitä paikalle vetäisivät.
— Se on helppo auttaa, vastasi Chataqvela ja viittasi ajurille ajamaan
Pantheoniin.
Sinne saavuttuansa käski hän riisua vaunujen edestä komeat täysiveriset, englantilaiset hevosensa ja valjastaa ne ruiskun eteen, jota joukko nuoria miehiä jo koetti vetää esille.
Nyt Chataqvela heitti hienon hattunsa pois, veti kirjaillut hihansa ylös olkapäihin saakka ja istuen ruiskun istuimelle tempasi hän ohjat käsiinsä.
— Oh, huudahtivat hänen seuralaisensa kauhistuneina. Ettehän vain aikone itse ajaa?
— Aion kyllä. Enhän voi tänne paljaisiin vaunuihinkaan jäädä.