— "Ei, ilman niitä. Vanginvartia, päästäkää herra vanki kahleista!"
Sen jälkeen tarttui upseeri Aladár'in käsivarteen ja vei hänet kiiruusti pois muassaan.
— "Lähtään, lähtään! Meitä odotetaan."
Aladár kohautti olkapäitään. "Onhan meillä kylläksi aikaa, niin kauan kuin täällä viivymme."
— "Ken tietää", sanoi kapteini ja joudutti vankia, jonka hän sitte, linnanpäällikön ovelle tultua, laski, niinkuin soveliasta oli, edellä menemään.
Salissa, johon he tulivat, tunsi Aladár, paitsi linnanpäällikköä, ritari Ankerschmidt'in läsnä olevain herrojen joukossa, jotka olivat komeihin univormuihin puetut.
Linnanpäällikkö astui hänen eteensä, tarttui hänen oikeaan käteensä ja lausui hänelle sotamiehen suoralla tavalla:
— "Herra Garanvölgyi, tästä päivästä alkaen te lakkaatte vieraanani olemasta; vielä jälellä oleva rangaistus-aikanne on teille anteeksi annettu; te olette tästä hetkestä lähtien vapaa. Sentähden syömme tänään yhdessä jäähyväis-atrian. Sitä varten kutsutin minä teitä, ja minua ilahuttaa, että olette kutsumuksen vastaan-ottanut."
Aladár veti syvältä henkeänsä; sitä hän ei voinut kieltää rinnaltansa, että se tämän sanoman perästä vapaasti hengitti. Taas vapaaksi päästä! Saada takaisin elämä, maailma!
Seuraavalla hetkellä pääsi humori jo uudestaan valtaan hänessä.