— "Oho! No, tässä on jo kylläksi."
— "Jos mielitte, saatan vielä tehokkaampaakin dikterata."
— "Onhan tämäkin jo kyllä tehokasta. Lopputoimi uskokaa minulle. Minä kuvailen teitä semmoiseksi, että itsekin siitä kauhistutte."
— "Sitä epäilen."
— "Muuten on tämä selitys riittävä. Me todistamme sen oikeaksi herra
Maxenpfutsch'in kanssa; siitä jo saattavat vaikka hirttää teidät."
Straff dikterasi niin kylmäverisesti näitä ilkitöitä itsestään, kuin hänen tehtävänänsä vaan olisi ollut parjata kolmatta läsnä-olematonta henkilöä; polttipa hän sillä välin vielä yhden sikarinkin.
Ensin kirjoitti tohtori Grisák asiakirjan alle todistajana, sitte antoi hän kynän herra Maxenpfutsch'in käteen, jotta hänkin kirjoittaisi nimensä siihen. Se tapahtuikin.
Sen jälkeen jätti hän tuolin herra Straff'ille.
Straff istui asiata tuoksensa panematta tuolille, vetäen sitä likemmäksi pöytää; hän lukea hotaisi, itsekseen mumisten, kirjoituksen, viisi kuusi riviä erältänsä: sitte nyykäytti hän päätään, niinkuin se, joka hyväksyy kaikki. Nyt otti hän käteensä kynän, taittoi sen kärkeä, piti sitä akkunaa vastaan, eikö siinä olisi mitään untuvaa; kastoi sitä sitte läkkitolppoon ja koetti tyhjälle paperille, mitenkä se juoksee. Sen jälkeen suoriusi hän alottamaan; hän teki kynällä suuren kaaren ilmassa, alkukirjainta muodostaaksensa. Siihen pysähtyi hän. Taas kumartui hän, taas ajatteli hän itsekseen. — Lopuksi heitti hän kynän pois ja hypähti ylös.
— "Ei, minä en kirjoita alle!"