* * * * *
Herra Grazianilla oli sinä päivänä luonansa paljon vieraita, sillä päivä oli merkityksellinen sen vuoksi, että se oli hänen ainoan poikansa, muhkean Kasimirin kuolinpäivä. Hautauspäivänä oli Grazian maahanpaniaisiin saapuneille ystäville, tovereille, munkeille, ylioppilaille ja ilveilijöille luvannut, että näitä maahanpaniaisia tullaan edelleenkin viettämään joka vuosi niiden vuosipäivänä samalla tapaa kuin ensi kerrallakin, jolloin ruumis paareille asetettuna makasi suuressa salissa ja toverit lähestyivät sitä toinen toisensa jälkeen sekä tarjosivat ruumiille täytettyä pikaria, jonka he sen jälkeen itse tyhjensivät toivottaen vainajalle onnellista ylösnousemusta.
Grazian oli pitkä, leveähartiainen mies, joka ontui toista jalkaansa luuvalon tähden. Kasvot olivat kuparinväriset, silmät verestävät, luomet olivat turvoksissa ja niitä reunustavat paksut ja karkeat kulmakarvat törröttivät kaikkiin ilmansuuntiin, kuten hänen suuret viiksensäkin. Hän oli ajellut päälakensa ja takaraivonsa aivan paljaiksi turkkilaiseen tapaan, ainoastaan etualalle oli jätetty palmikot, jotka aina päässä olevan lakin alta riippuivat ohimoille. Paksun kaulan alta suunnaton lihavuus peitti mahtavina poimuina kankean nutun kauluksen, ja alaspäin riippuvat posket piilottivat melkein kokonaan kaulahuivin suuren solmun. Lyhyt viitta oli huolettomasti heitetty hartioille ja paidan hihansuut oli sidottu nuorilla ranteitten kohdalta. Kuten kaikesta voidaan päätellä, ei hän kiinnittänyt ollenkaan huomiota pukuunsa. Siinä oli hänen mielestään tarpeeksi, kunhan nutun napit vain olivat kultaa. Miekkaa hän ei käyttänyt ollenkaan, mutta sen sijaan oli leveän turkkilaisen vyön alle pistetty lyhytvartinen kirves. Kannuksilla varustettujen, komeiden saapasten toisesta varresta näkyi käyrän puukon loistavasti koristettu pää. Hänen liikkeensä ilmaisivat kärsimättömyyttä ja kopeutta, jotka eivät suvainneet vastaansanomista. Kun hän oli vihainen tai ikävystynyt, oli häntä kamala katsella. Keskusteleminen hänen kanssaan oli mahdotonta. Siitä, mitä toinen sanoi, hän ei vähääkään välittänyt, eipä edes suonut suun vuoroa kenellekään. Mutta sen, mitä hän itse sanoi, piti ehdottomasti tulla muidenkin mielipiteeksi. Kun hän suvaitsi sanoa jollekin jotakin, oli se käsky, jota heti oli vastaansanomatta toteltava, muuten sai niskoittelija pian tutustua lähemmin herran paksuun, koukkupäiseen keppiin.
"Mene, tyttäreni, nyt kirkkoon ja rukoile veljesi sekä erään toisen sielun puolesta!" kehoitti Grazian tullessaan karhuja ruokkimasta.
Nämä sanat oli nähtävästi joku jo ennakolta iskenyt hänen päähänsä, ja kukapa se muu olisi ollut kuin herran eroamaton seuralainen, mestari Mathias. Grazianin raskas, mahtava vartalo tarvitsi nimittäin aina tukea, hänen piti aina nojautua jonkun toisen olkapäähän. Samanlaisen tuen tarvitsi myös sielukin, vaikka se ei ollut läheskään niin suuri kuin ruumis. Päinvastoin tarvitsi se vain hyvin pienen tilan eikä kyennyt lähimainkaan täyttämään tuota muhkeata ruumista kokonaan. Sen tähden täytyi mestari Mathiaksen ajatella linnanherran puolesta ja varustaa hänet tärkeimmillä henkisen elämän merkeillä. Grazianissa ei nimittäin ollut miestä muodostamaan edes vähäpätöisintäkään ajatusta omin voimin. Häntä johtivat yksinomaan vietit, vaistot ja äkilliset päähänpistot, jotka määräsivät hänen koko toimintansa ja elämänsä.
Mestari Mathias oli huolehtinut myös tästä maahanpaniaisten muistopäivän viettämisestä. Hän oli kantanut ruokaa ja juomaa, pitänyt huolta siitä, että oli saatu sopivia juhlavieraita, juoppolalluksia, narreja, kerjäläisylioppilaita, luostareista karkotettuja munkkeja, rappiolle joutuneita aatelisia, kaikenlaisia seikkailijoita, sellaisia, joilla on koti joka paikassa ja sänkyvaatteet selässään, slovakialaisia laulajia, Puolan juutalaisia ym. roistoja. Kaikilla niillä oli suuri kurkku ja avara vatsa sekä suuri varasto rivoja puheita ja ruokottomia lauluja. Ja muutahan ei Grazian Likawayn juhlissa tarvittukaan.
Eräässä korkeassa, holvikattoisessa salissa, johon mahtui kaksisataa vierasta, oli kolme pitkää, katettua pöytää. Ruoka ja juoma olivat jo tehneet velvollisuutensa ja nyt vaadittiin myös jotakin henkevämpää. Ja sellaista saatiinkin. Ensiksi tulivat säkkipillin puhaltajat, jotka myöskin tanssivat säveliensä mukaan. Sitten esiintyi kaksi nälkiintynyttä slovakialaista ylioppilasta paljain jaloin, rikkinäisin vaattein ja vanukkeisin hiuksin. He lauloivat ensiksi kaikenlaisia hurskaita latinalaisia virsiä, mutta kun vieraat tarjosivat heille runsaasti viiniä, olutta ja marjamehuja, alkoivat nuo veitikat viritellä maallisempiakin lauluja, joiden sanat ja nuotti lopuksi muuttuivat hyvin irstaiksi. Muutamat laulut, jotka esitettiin jonkinlaisella murteella, mihin latinan, slovakian ja unkarin kielet oli sotkettu yhteen kauheaksi sekamelskaksi, huvittivat maahanpaniaisväkeä niin, että he paiskautuivat pitkäkseen lattialle ja kierittelivät siinä vatsojaan pidellen ja ollen pakahtua naurusta. Ainoastaan talon herra pysyi totisena ja synkkänä murahdellen eteensä tuijottaessaan.
"Nämäkin laulut olisi hän kyennyt paremmin laulamaan ja vieläpä opettamaankin noita ylioppilaita tässä suhteessa. Hän se vasta osasikin pitää hauskaa!"
"Hän" oli tuo kuollut poika, jonka maahanpaniaisten muistoa juuri vietettiin.
Paljosta ryyppäämisestä uupuneina kallistuivat ylioppilaat vihdoin pöydän alle. Mutta eipä ilo sen vuoksi loppunut. Mestari Mathiaksella oli jo varalla kolme Galitsian juutalaista. Nyt tuotiin heidät saliin. Siellä sidottiin heidät otsasuortuvistaan yhteen sekä hierottiin partaan survottua pippuria. Kun sitten toinen tai toinen aivastaessaan heilautti äkkiä päätänsä sekä samalla sai naapurinsakin älykopan keikkumaan, ei yksikään vieras saattanut olla nauramatta. Mutta linnanherra ei vain nauranut. Hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä hänen sopertaessaan: "Myös tällaista hän taisi paremmin kuin muut. Ainoastaan hän tiesi, miten juutalaisia voitiin hauskimmasti pilkata. Niin, hän oli todellinen nero."