Punaiset täplät puhkesivat vaimon kuihtuneille poskille. Mutta hän vastasi lempeästi, niin lempeästi että hänen miehensä arveli kerrankin voittajana suoriutuneensa. Hän suvaitsi leppyä, ja kun rouva Boyce asettui tulen ääreen ja jutteli hänen kanssaan vastoin tavallisuutta vapaasti ja ystävällisesti, niin hän pian tykkänään rauhoittui. Rouva Boyce puheli Marcellan myötäjäisistä, häistä ja viimeisistä vaaliuutisista. Mies istui liikkumattomana varjostaen kädellä silmiään tulenvalolta ja pistäen tuontuostakin sanasen väliin. Uusi pelko oli alkanut versoa hänen sielunsa sisimmässä — kuoleman pelko. Hän oli nyt täydelleen joutunut vaimonsa käsiin. Heidän pitkällinen kamppailunsa toisen ylivallasta oli päättynyt vaimon voittoon. Mies alistui hänen johdettavakseen tietäen ettei tulisi aikaan ilman häntä, ja tämä tietoisuus hänen tekojaankin johti ja korvasi periaatteiden puutetta hänen luonteessaan.
Mutta tätä hetkellistä lepoa ei kestänyt kauan, sillä hän kävi äkkiä rauhattomaksi, nähtävästi ruumiillisen pahoinvoinnin vaikutuksesta.
"Niin, minäpä usein toivon, että se olisi ollut tuo toinen mies", sanoi hän kärttyisesti. "Raeburn on niin riivatun ylimyksellinen. Luulenpa että hän loukkaantui siitä, mitä sanoin Marcellan oikuista ja mielijohteista, ja että varoitin häntä uskomasta niin paljon rahaa nuorelle tytölle, jolla on sellaisia kummia tuumia. Olisit nähnyt millaiseksi hänen naamansa meni. Aivan tyyni hän tietysti oli. Hän napitti takkinsa ja nousi lähteäksensä — ikäänkuin ei minun mielipiteeni merkitsisi enempää kuin tuo pöytä tuossa. Mutta olkoot vain rauhassa, sekä hän että hänen arvoisa isoisänsä. En minä aio heitä kiusata käynneilläni. He pitävät minua vastenmielisenä, minä heitä ikävystyttävinä — välimme on suora. Marcella käyköön täällä, jos tahtoo isäänsä tavata. Mutta sinun oivallinen kasvatustapasi, pitää hänet koko lapsuudenajan erillään meistä, ei liene suurestikaan edistänyt hänessä hellyyttä meitä kohtaan."
"Herra Whartoniako tarkoitat tuolla toisella miehellä?" virkkoi rouva Boyce yrittämättä puolustaa itseään tai Aldousia. "Häntä tietysti. Mutta hän astui, ikävä kyllä, liian myöhään näyttämölle. Miksei hän olisi kelvannut? Hän on yhtä hupsu kuin Marcella — hupsumpikin vielä. Hänellä on yhtä kierot mielipiteet kuin tytöllä — kuuluu kokouksissaan jaarittelevan vaikka mitä pötyä. Mutta toverina hän on peijakkaan hauska — hänen seurassaan ei ole tarvis punnita joka sanaa, mikä suusta lähtee. Luulenpa vaankin, että Marcella olisi häneen ihastunut. Kyllä he varoillaan olisivat kunnollisesti tulleet toimeen. Ei Wharton nälkää näe niin kauan kuin hanhenpaistia on saatavissa."
Rouva Boyce hymähti.
"Mikä panee sinut otaksumaan, että Marcella olisi mieltynyt herra Whartoniin? Hänen ajatuksensa ja harrastuksensa ovat ensi hetkestä asti pyörineet herra Raeburnissa."
"Kummako se — eihän täällä ketään muutakaan ollut", murahti herra Boyce. "Sehän on luonnollista. Se olkoon vain minun puolestani sanottu, että tämän talon ovet ovat aina avoinna herra Whartonille koko vaaliaikana, ajatelkoot Raeburnit siitä mitä tahtovat."
Hän kyyristyi eteenpäin ja survaisi hiilihangon liekkeihin niin raivokkaasti, että heikko liekki oli melkein sammua. Rouva Boyce ei enää hymyillyt. Hän käsitti varsin hyvin, mikä oli syynä hänen miehensä vaistomaiseen vastenmielisyyteen Aldous Raeburnia kohtaan ja ystävällisiin tunteisiin nuorta Whartonia kohtaan.
Hetkisen äänettömyyden jälkeen herra Boyce lähti huoneesta. Vaimo tarkkasi hänen askeleitaan ja huomasi hänen astuvan vaivalloisesti. Rouva Boyce jäi tuokioksi seisomaan samalle paikalle käännellen sormuksia laihoissa sormissaan. Tohtori Clarke, seudun taitava ja kokenut lääkäri, oli viime kerralla talossa käydessään lausunut hänelle pari sanaa, jotka nyt muistuivat hänen mieleensä. Lujan tahtonsa kaikella voimalla hän oli silloin kieltäytynyt niitä uskomasta. Mutta lääkärin sanat eivät sittenkään unohtuneet. Viimein hänkin lähti yläkertaan, ja tavatessaan portaissa Marcellan hän pyysi hänen jouduttamaan Williamia teetä tuomaan, herra Wharton kun oli odotettavissa joka hetki.
* * * * *