"Enpä toki!" sanoi Wharton lempeällä tyytyväisyydellä. "Enpä toki! Enhän minä koskaan ketään kiusaa. Mutta täytyyhän välistä keksiä jotain hauskaa, neiti Boyce; mitä muuta tässä tekisi? Sitten vanhempina — en itsekään käsitä mistä se johtui — emme enää vetäneet yhtä köyttä. Se on hyvin surullista — soisin että hänellä olisi hiukan paremmat ajatukset minusta."
Viimeisiä sanoja lausuttaessa ääni peräti muuttui, ja surkean näköisenä hän oikaisihe tuolillaan kädet ristissä polvilla. Marcellan silmät vilkkuivat lystikkäästi, mutta hän tähysteli itsepintaisesti tuleen eikä virkkanut mitään.
"Te ette auta minua. Te ette lohduta minua. Te olette todellakin hyvin tyly. Ettekö sääli ihmistä, joka on alati tuomittu ihailemaan henkilöitä, jotka eivät voi häntä sietää."
"Älkää ihailko heitä!" sanoi Marcella hilpeästi.
Wharton kohotti silmäkulmiaan. " Tuo on uskottomuutta", sanoi hän kuivasti. "Otan todistajaksi kantaisänne, tuon tuossa", hän viittasi mustuneeseen muotokuvaan, joka riippui yläpuolella uunia hänen edessään, "otan hänet todistajaksi, että minä olen taipuvainen ihailemaan herra Raeburnia ja että te kiellätte minua siitä. No niin, mutta emmeköhän nyt — nyt" — hän siirsi tuolinsa Marcellan tuolin kohdalle ja hänen kasvojensa ilme vaihtui äkkiä — "emmeköhän nyt koettaisi ymmärtää toisiamme hiukan paremmin ennenkuin vieraanne tulevat. Tiedätte varmaankin, että toimitan erästä työväenlehteä?"
Marcella nyökähytti päätään.
"Luette kenties sitä?"
"Onko se 'Työmiehen Sotahuuto'? Minä tilaan sitä."
"Mainiota!" huudahti herra Wharton. "Nyt minä älyän, miksi sitä luetaan kylälläkin. Te olette antanut sen lainaksi Hurd nimiselle miehelle?"
"Niin olenkin."