Hänestä tuntui lisäksi kuin olisi heidän keskinäiseen suhteeseensa hiipinyt jotain vierasta, epävarmaa, ja häntä alkoi sapettaa ja kiusata Whartonin viikkokausia jatkuva oleskelu Mellorissa. Kaiken joutoaikansa tämä saattoi viettää Marcellan seurassa ja yhä lujittaa tytössä vaikutusvaltaansa, joka nyt alkoi käydä ilmeiseksi ei ainoastaan Raeburnille itselleen, vaan muillekin, ja jolle hän, vaistomaisesta mustasukkaisuudestaan huolimatta, ei ollut tähän saakka tahtonut suoda yhtään ajatusta, ylpeä ja hienotunteinen kun oli.
Turhaan hän vietti Mellorissa jokaisen, taistelun tuoksinasta vapaan hetken, turhaan hän — päästyään viimeinkin selville siitä, että Whartonin pitkälliseen vierailuun Marcellan isän talossa oli syynä herra Boycen itsepintainen mieltymys radikaalien ehdokkaaseen ja vastenmielisyys tulevaan vävypoikaansa — koki voittaa herra Boycea puolelleen myöntyväisyydellä ja suvaitsevaisuudella, joka tälle voimakkaalle, pitkälliseen hallitsemiseen tottuneelle luonteelle oli aivan uutta. Herra Boycen suosio herra Whartonia kohtaan pysyi entisellään; ainakin kahdesti hän kehottamistaan kehotti häntä Raeburnin kuullen pitämään Melloria päämajanaan niin kauan kuin häntä halutti, eikä rouva Boycen suuttumus tai Marcellan mielipaha kyennyt estämään hänen pahanilkisiä juonittelujaan eräisiin häävarustusten yksityiskohtiin nähden. Silminnähtävästi hän luuli huomaavaisuudellaan radikaalien ehdokasta kohtaan osoittavansa riippumattomuuttansa Raeburnin perheen suhteen, ja tämä seikka näytti tätä nykyä anastavan kaiken hänen toimintakykynsä, vaikka tytär oli menemäisillään naimisiin Raeburnin suvun perillisen kanssa. Wharton oli aina valmis isäntänsä kanssa jaloittelemaan, juttelemaan tai biljardia pelaamaan, eikä niin ollen ollut ihme, että tuo toiveissaan pettynyt sairas mies sai paljon hupia hänen seurastaan. Rouva Boyce ei pitänyt vieraastaan, eikä hän yrittänyt sitä salatakaan, kaikkein vähimmin Whartonilta. Mutta hänelle ei enää näyttänyt olevan mahdollista — kuten ennen — ryhtyä mihinkään voimainponnistukseen Whartonin poistamiseksi kodistaan.
Turhaan neiti Raeburnkin teki voitavansa veljenpoikansa puolesta, johon hän yhä oli yhtä hartaasti kiintynyt tämän surkuteltavasta naimiskaupasta huolimatta. Aikaisemmin kuin kukaan muu hän oli perillä asian todellisesta laidasta, ja hän teki sankarimaisia yrityksiä houkutellakseen Marcellaa useammin Maxwell Courtiin ja valmistaakseen poloiselle, sokaistuneelle Aldousille tilaisuutta niin usein kuin mahdollista nauttia morsiamensa seurasta. Hän pistäysi usein Melloriin juttelemaan, mutta hänen käyntinsä ärsyttivät Marcellaa, ja ennen pitkää ne herättivät jonkinlaista epäluuloa nuoren tytön niskoitteluhaluisessa mielessä. Neiti Raeburnin ja rouva Boycen välillä vallitsi eriskummainen, keskinäinen ymmärtämys. Se oli aina sanaton eikä koskaan noussut ystävyyden tai tuttavallisuuden asteelle. Mutta Aldousin täti tunsi usein surumielistä lohdutusta huomatessaan, että tämä omituinen äiti oli yhtä varmasti vakuutettu kuin hän itsekin, että Aldous oli tehnyt pahan erehdyksen ja ettei Marcella ollut hänen arvoisensa. Mutta koska kihlaus nyt kerran oli päätetty tosiseikka — ja nähtävästi peruuttamaton — niin molemmat naiset panivat kaikki voimansa liikkeelle puolustaakseen sitä vihamielisiä voimia vastaan.
Hyvinpä hankalaa näyttikin olevan Marcellaa ohjata. Ensinnäkin oli hänellä monta rautaa tulessa. Oljenpalmikoimissuunnitelma vei häneltä paljon aikaa ja ajatuksia. Hän oli ahkerassa kirjeenvaihdossa, puuhaili opettajia, vuokrasi huoneita, hankki työntekijöitä ja piti luetteloa heistä, perusti paikallisia komiteoja ja muuta sellaista. Uusia luonteenominaisuuksia, uutta kyvykkäisyyttä ilmaantui nyt hänessä, ja päivä päivältä kehittyi uusia muotoja hänen suuressa, synnynnäisessä vaikutusvallassaan lähimmäisiinsä. Yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin kysymyksiin nähden hän alkoi Whartonin yhtämittaisen vaikutuksen alaisena puhua, lukea, ajatella jonkinlaista järjestelmää, yhtenäisyyttä noudattaen, ja oli selvää, että se tuotti hänelle kiihkeätä henkistä nautintoa. Mutta mitä enemmän hän mieltyi tähän toimintaan, sitä haluttomammaksi hän kävi kaikelle, mikä oli jossain yhteydessä hänen kihlaukseensa tai tulevaan asemaansa, ja mikä aikanaan, kuten rouva Boycen terävä silmä oli älynnyt, oli hänelle häämöttänyt kylläkin houkuttelevana.
"Miksi sinä autat Marcellaa tuhlaamaan aikaansa joutaviin?" sanoi neiti Raeburn kärsimättömästi lady Winterbournelle, joka nyt oli Marcellan kuuliainen auttaja kaikessa, mihin hän vain suvaitsi ryhtyä. "Hän on aivan välinpitämätön kaikelle, mistä hänen tulisi välittää, eikä Aldous saa juuri koskaan tavata häntä. Rouva Boyce valittaa, että hänen on ihan yksin pidettävä huoli myötäjäisistä. Marcella ei edes suostu lähtemään Lontooseen hääpukuansa koettamaan."
Lady Winterbourne katsahti ylös hämmästyneenä.
"Mutta Agneta kulta, enhän minä sille mahda mitään! Minusta tuntuu aina, että sinä et oivalla mikä erinomainen tyttö hän on. Sinä et ymmärrä hänen sisäistä arvoansa. Miten käytöllisesti ja älykkäästi hän suunnittelee tätä työtä ja miten innostuneena hän siinä toimii."
"Siinäpä se!" sanoi neiti Raeburn harmistuneena. "Sepä se juuri onkin nurinkurista. Miksei hän huoli innostua Aldousista. Se olisi, minun ymmärtääkseni, hänen tehtävänsä — juuri tähän aikaan — jos hän olisi kuten muut nuoret tytöt. Mutta eikös hän vaan pysyttele loitolla kaikista sulhasensa toimista eikä ole koskaan saapuvilla, kun Aldous tahtoo häntä tavata. Minun kärsivällisyyteni on kuin onkin lopussa. Mutta tietysti minun täytyy", oikaisi neiti Raeburn nopeasti puhettaan, "täytyyhän minun koettaa olla kärsivällinen".
"Minä puolestani luulen, että kaikki kääntyy hyväksi, kun he ovat naimisissa", sanoi lady Winterbourne neuvottoman näköisenä.
"Sitä veljenikin vähän väliä hokee", huudahti neiti Raeburn kokonaan poissa suunniltaan. "Hän ei tahdo kuulla sanaakaan — arvelee, että Marcella on omituinen ja itsenäinen ja että Aldous kyllä aikaa myöten suoriutuu hänen kanssaan. Kyllä se hyvälle kuuluu, mutta tätä nykyä eivät miehet enää pysty vaimojansa kurissa pitämään. Se on ollutta ja mennyttä kuten kaikki muukin. Ja jos hän naimisissakin käyttäytyy samalla tapaa tuon iljettävän herra Whartonin kanssa — kävelee ja juttelee hänen kanssaan, käy hänen kokouksissaan, ajaa hänen aatteitaan — silloin ei hänestä ole suurta iloa miehelleen."