"Charles Dynes näki hänet", huudettiin vastaan. "Kuinka sen tiedätte?"
Siitä äänien sekamelskasta, joka nyt seurasi, vanha mies vaivalla sai selvää tapahtumista. Charles Dynesin, Westallin apulaisen oli ensin nähnyt lampuoti Wellinin renki työhön mennessään. Poika oli löydetty pensasaidan alta verta vuotavana ja pahoin runneltuna, mutta vielä hengissä. Aivan hänen vieressään lepäsi Westallin ruumis pää luotien lävistämänä. Kun hänet oli saatu farmille ja annettu hiukan konjakkia juoda, kysyttiin Dynesilta, oliko hän tuntenut ketään. Hän oli sanonut "kaupunkilaisia" olleen viisi ja sitten hän oli selvään lausunut Hurdin nimen. Oliko muitakin mainittu, sitä ei kukaan tiennyt. Sanottiin, että hän teki lähtöä ja että herra Raeburn oli mennyt hänen todistustansa pöytäkirjaan merkitsemään.
"Ja kaupunkilaiset pääsivät livistämään?" kysäisi vanha mies.
"Niinpä tekivät!" sanoi Patton täyttäen uudelleen piippunsa. "Heistä ei näy jälkeäkään."
Tuon kurjan hökkelin sisässä Marcella sillä välin pani liikkeelle vahvan sielunsa kaikki voimat. Kun ovi oli sulkeutunut hänen ja komisariuksen jälkeen, näki hän Hurdin istuvan keskellä tupaa käsiraudoissa erään miehen vartioimana, jonka Jenkins oli kutsunut avukseen, kunnes useampia poliiseja joutuisi paikalle. Jenkins itse oli paraillaan makuuhuonetta tarkastamassa. Pikku keuhkotautinen istui värisevänä uuninristikolla liedettömän takan ääressä. Hänen näivettyneet kasvonsa olivat kuin mikäkin keltainen vahanaamari, ja kaiken aikaa hän piti silmänsä hievahtamatta isään luotuina. Tuontuostakin pikku ruumista kouristi yskäkohtaus, mutta sittenkin hän yhä katsoi — isäntäänsä kiintyneen eläimen mykällä tarkkaavaisuudella.
Äänetönnä istui Hurdkin. Silmät, jotka näyttivät suuremmilta ja loistavimmilta kuin tavallisesti, vaelsivat rauhattomina huoneessa olevilla esineillä; suuret, multaiset, polvilla lepäävät kädet nytkähtivät vähän väliä raudoissaan. Vaikka hän oli riutuneen näköinen ja ylt'yleensä liassa, ilmeni tämän viallisen pikku miehen koko olennossa outo arvokkuus, joka paikalla pisti Marcellan silmään. Tämä arvokkuus on nähtävänä niin hyvin rikoksentekijässä kuin uhrissa. Se johtuu siitä, että ihminen tuntee seisovansa yksin, muista eristettynä.
Hurd säpsähti nähdessään Marcellan.
"Tahtoisin puhua hänen kanssaan", sanoi hän käheällä äänellä komisariuksen lähestyessä — "tuon neidin kanssa" — nyökähyttäen päätänsä Marcellaa kohti.
"Hyvä on", sanoi komisarius, "mutta velvollisuuteni on ilmoittaa teille, että joka sana, minkä puhutte, kirjoitetaan muistiin ja käytetään tutkimuksessa todistuksena teitä vastaan."
Marcella astui lähemmä. Siinä hänen seisoessaan Hurdin edessä, vapisevat, paljaat kädet toisiinsa painaen, lankesi akkunasta tulvehtiva valo hänen kihlasormuksensa timantille, ja se säkenöi niin vahvasti, että pikku poikakin tuokioksi käänsi siihen huomionsa.