Toiset seurasivat hänen esimerkkiänsä ja heittivät hyvästi hekin. Wharton saatteli heitä ulos, sitten hän palasi takaisin ja heittäytyi uudelleen akkunan luona olevaan tuoliin. Sälekaihtimet olivat vielä alaslaskematta, ja hän silmäili leveälle, kauniille kadulle, joka näkyi akkunasta korkeine punaisine tiilirakennuksineen ja puoteineen, vilisevine ihmisjoukkoineen ja ajokaluineen, kaikki niin tuhlaavasti kaasuliekkien valaisemana, että helmikuun pimeys ja kosteus olivat sen rinnalla voimattomat. Mutta häneltä jäi kaikki tämä huomaamatta, haihtumassa oli jo äskeisen menestyksen aiheuttama mielenliikutuskin. Hän oli jälleen Mellorin ajotiellä; Aldous Raeburn ja Marcella seisoivat hänen edessään; tämän jännittävän hetken muisto pani hänen tunteensa uudelleen vavahtamaan.
Hän painoi molemmin käsin päätänsä ja mietiskeli. Murhauutisen oli hänelle ensiksi kertonut herra Boyce. Mellorin herra oli sen kuullut Williamilta puoli kahdeksan tienoissa ja oli paikalla koputtanut hereille vieraansa saadakseen jutella hänen kanssaan tästä tärisyttävästä tapahtumasta.
"Noin iljettävää juttua en, Jumala nähköön, ole milloinkaan kuullut", toruskeli potilas silitellen yönuttuaan laihalla kädellään. "Siihen nyt ne teidän radikaaliset mielipiteenne johtavat. Ensi toimekseen kai ottavat herraskartanojen ryöstämisen ja polttamisen."
"Enpä luule, että radikaalisilla mielipiteilläni on paljonkaan tekemistä sen kanssa", vastasi Wharton levollisesti.
Mutta hänen poskillaan hehkui punainen täplä, joka oli ristiriidassa käytöksen kanssa. Vai niin, kun hän — he — näkivät Hurdin astuvan lehtokujan poikki, oli hän matkalla tähän verinäytelmään. Se sama pyssynlaukaus, jonka hän, Wharton oli kuullut, oli Westallilta vienyt hengen. No niin, mikä tässä nyt joutuu eteen? Voineeko Marcella tukkia suunsa vai haastetaanko heidät molemmat todistajiksi. Tämä ajatus pani hänen valtimonsa hurjasti jyskyttämään.
"Onko päästy jäljille. Onko ketään vangittu?" kyseli hän isännältään.
"No, johan minä teille juttelin," vastasi herra Boyce äkeästi, vaikka hän itse asiassa ei ollut mitään virkkanut. "Tuo Hurd-hirtehinen on vangittu. Minulle kerrottiin, että metsänvartiat ja poliisit ovat jo toista vuotta pitäneet häntä silmällä. Ja kaiken aikaa on tässä tyttäreni hemmotellut häntä ja hänen vaimoansa ja saarnaillut minulle heistä. Saipa hän Raeburninkin ottamaan hänet hovin työhön. Hyvä opetus tämä on hänelle, sen takaan."
Wharton veti syvän helpotuksen hengähdyksen. Vai oli mies jo raudoissa ja muita todistuksia näkyi löytyvän. Hyvä! Naisen omatunto on vaarallinen kapine, eikä sitä koskaan voi tietää, mitä se saa aikaan, joutuipa siinä pulaan vaikka kuka.
Kun herra Boyce vihdoin oli lähtenyt matkaansa, jotta hän saattoi pukeutua ja joutua valmiiksi siihen varhaiseen junaan, jolla hän edellisenä iltana äkkiä oli päättänyt lähteä Mellorista, kesti hyvän aikaa ennenkuin Wharton pystyi mitään tekemään. Hän vajosi tuumimaan asemaansa. Neiti Boycen ystävä oli nyt ilmeisessä hengenvaarassa, ja niin ollen neiti Boycen ajatukset arvatenkin liikkuivat yksinomaan tämän miehen ja hänen perheensä ympärillä. Wharton tiesi edeltäpäin, kuinka kiihkeänä, kuinka suuttuneena tyttö oli alkava taistelun Hurdin elämän puolesta. Olkootpa todistukset vaikka kuinka puhuvia, Marcellalle Hurd aina oli oleva uhri tai sankari — ja Westall tietenkin pelkkä näytelmän Holofernes.
Mitähän Raeburn tästä arvelee? Niinpä niin, juoni kehittyy edelleen. Hänelle pälkähtikin nyt mieleen, että jos hän lähtee Widringtoniin aikaisemmassa junassa kuin ensin oli määrätty, kerkiää hän vielä ennen Birminghamiin lähtöä puolen tunnin verran jutella erään asianajajan kanssa, joka oli hänen ystäviään. Hän soitti Williamia, joka kiihtyneenä ja hätiköiden saapui palvelijain huoneesta — määräsi tavaransa lähetettäviksi myöhäisemmässä junassa, tiedusteli pojalta, mitä hän oli kuullut murhasta, sukelsi kylpyynsä ja pullahti jälleen ylös sieltä virkeänä ja joustavana. Ei hänen ulkonäöstään saattanut huomata, että vain kahden tunnin levoton uni oli ollut miehen yölepo ja että sitä ennen oli kestetty mielenliikutuksia ja suoritettu ajatustyötä, mikä olisi pystynyt järkyttämään toiselta ihmiseltä vankatkin ruumiinvoimat.