Marcella makasi Mellorin vierashuoneen sohvalla. Uutimet oli juuri laskettu alas, mutta hän oli kieltänyt Williamia tuomasta lamppuja sisään ennenkuin soitetaan. Takkavalkeankin valo oli hänestä sietämätön. Silmät ummessa hän siinä lepäsi ruumiillisesti ja sielullisesti aivan hervottomana. Lepoa hän ei kuitenkaan näyttänyt nauttivan, pienikin kolina talossa pani hänet säpsähtämään ja kuuntelemaan. Aamupuolen hän oli viettänyt Hurdin mökissä hoidellen rouva Hurdia ja pikku poikaa. Minta, ennenkin heikko ja kulunut, oli nyt säikähdyksestä ja levottomuudesta käynyt niin kurjaksi, ettei voinut vuodettansa jättää, ja Willie huononi päivä päivältä, vaikka hän itsepintaisesti tahtoi liikkua ympäri puettuna kuten ennenkin ja tietää kaikki, mikä koski isää. Liikkuminen tuotti tuolle raihnaiselle ruumiille uskomattomia pakotuksia, ja isä näytti alati olevan lapsen ikävöivässä mielessä, mutta pieni sankari kärsi kaikki, mykkänä ja valittamatta.
Se onnettomuus, joka näitä kurjia oli kohdannut, piti Marcellaakin kuumeen tapaisessa kidutuksessa. Voimat ja mieli olivat peräti murtuneet. Vielä toinen uneton yö, täynnä jos jonkinlaisia kauhunkuvia, heikensi hänen jo ennaltaan ristiriitaisten tunteiden ja oman itsensä halveksimisen painostuksesta raukaistua itsehillitsemiskykyänsä. Siinä nyt odotellessaan kuulevansa Aldous Raeburnin soittamista ja askeleita, hän ei itsekään voinut päästä selville, oliko hänen oltava äkäinen siitä että Aldous tulee niin myöhään, vai onneton siitä, että hän tulee yhtään. Siitä hän kyllä oli selvillä, että heillä oli keskenään pitkä tilinteko suoritettavana. Raskaana painoi häpeäntunne hänen sydäntään ja omaatuntoaan, tapahtumaa kirjastossa hän arveli neitseellisessä mielessään poistumattomaksi täpläksi kunnialleen — heikkoudeksi ja petokseksi samalla haavaa. Mutta hän ei tahtonut ajatella sitä, eikä sovitella tekojansa sen mukaan. Kärsimättömänä hän työnsi tyköään moraaliset väittelyt. Saisihan Aldous aikanaan sen, mikä hänelle on tuleva — saisi valita, tahtooko ensinkään naida Marcellan tapaisen tytön.
Tämän ohessa Raeburnin käsityskanta murhasta tuskastutti häntä ja oli viedä häneltä kaiken maltin. Vaikka tuntui se toiselta puolen hänestä ikäänkuin huojennukseltakin, kun sai suuttua häneen — kun oli olemassa loukkaantumisen ja moitteen syitä. Sen lisäksi häntä ihmetytti se lempeä järkähtämättömyys, joka ilmeni sulhasen sanoissa ja käytöksessä hänen puolustaessaan eriävää kantaansa. Se oli Marcellalle aivan uutta. Uhmansekaisella mielihyvällä hän antautui taisteluun sitä vastaan. Oli ikäänkuin hän sillä olisi löytänyt puolustusta itselleen — ikäänkuin Aldous olisi joutunut samalle asteelle kuin hänkin ja palkinnut pahaa pahalla.
Ovi aukeni. Jopa viimeinkin! Hän ponnahti pystyyn. Mutta William se vain olikin, joka toi sisään iltapostin. Häntä seurasi rouva Boyce. Hän loi tyttäreen tutkivan katseen, kyseli, oliko hänen päänkivistyksensä parempi ja istahti sitten ompeluksineen hänen viereensä. Näinä kahtena päivänä hän oli ollut harvinaisen ystävällinen Marcellalle. Pienet hellyydenosoitukset, joilla naiset tavallisesti ilmaisevat osanottoansa, olivat hänelle tuiki vieraita. Hemmottelemaan tai hyväilemään hän ei pystynyt. Mutta siitä pitäin kun Marcella tänä aamuna palasi kylältä kotiin kalpeana, kuoppasilmäisenä hahmona, oli äitikin ryhtynyt valtaansa käyttämään. Hän ei sallinut tytön enää lähteä ulos, vaan laitteli hänet sohvalle lepäämään ja antoi hänelle hajusuolaa päänkivistyksen poistamiseksi. Ei Marcella jaksanut vastustella. Aldousille oli annettava sana, sen hän vain oli määrännyt, että hän saapuisi Melloriin niin pian kuin laillinen ruumiinkatselmus oli lopussa, jotta Marcella saisi kuulla juryn päätöksen. Jury oli istunut kaiken päivää, ja tuomio odotettiin illalla langetettavaksi.
Marcella silmäili kirjeitään, kunnes sattui käteen eräs, sisältävä lontoolaisen kauppahuoneen lähettämiä kangasmalleja. Hän työnsi sen kiivaalla liikkeellä nopeasti syrjään ja nousi istualleen.
"Äiti! minulla on sinulle jotain sanottavaa."
"Mitä sitten, tyttöseni."
"Äiti, häät täytyy siirtää! — ne täytyy! — pari viikkoa. Minä olen miettinyt sitä tässä maatessani. Kuinka minä voisin? — näethän itsekin, ettei se käy. Tuo onneton vaimo luottaa tykkänään minuun. Kuinka voin uhrata aikani vaatteille ja ompelijattarille? Minusta tuntuu, kuin en voisi ajatella mitään muuta — en mitään muuta koko maailmassa — kuin häntä ja hänen lapsiaan."
Hän sai vaivoin puhutuksi. Ääni oli kova ja pingottunut. "Oikeus istuu kenties juuri sinä viikkona — ehkäpä vielä samana päivänäkin, kun meitä vihitään."
Hän vaikeni ja lennätti äitiin melkein uhkaavan katseen. Rouva Boyce ei osoittanut vähintäkään hämmästyksen merkkiä. Hän laski levollisesti työnsä helmaansa.