* * * * *
Se tunteiden ristiriitaisuus, jonka Disleyn metsässä tapahtuneet rikokset aiheuttivat hänessä, kävi hänelle päivä päivältä yhä sietämättömämmäksi. Moraaliset arvelut jo yksistään olivat tarpeeksi lannistavat. Nämä murhat olivat nostattaneet pystyyn kaikki hänen siveelliset ja inhimilliset tunteensa, ja lakkaamatta, niin työn pyörteessä kuin levon tyvennössä, ne olivat hänen kintereillään kuin mitkäkin raivottaret. Hallinin huomautus, että "riistansuojelu aiheuttaa rikoksia", ei jättänyt häntä rauhaan. Järki asettui vastustelevalle kannalle ja hylkäsi tämän väitteen, mutta tunteiden ääni soimasi. Kaiken miehuudenikänsä häntä oli painostanut kiusallinen tuntoisuus siitä, että hän oli suuremmassa määrässä kuin muut vastuunalainen lähimmäistensä kohtalosta. Siksipä hän ei nyt saanutkaan mielestään karkoitetuksi Westallin väkivaltaisen surman kangistamia kasvoja eikä kammottavaa kuolontuskaa nuoren Dynesin silmissä, ja raskaana painoi häntä taas hänen paljon vaativa asemansa tilanhaltiana.
Mutta — sitä jo Marcellakin oli saanut kokea — hän piti tarkkaa rajaa siinä, mitä tämä hirvittävä tapahtuma vaikutti hänen omaan, yksityiseen elämäänsä ja toimintaansa ja mikä sen suhde oli asiain julkiseen järjestykseen. Että murhatut metsänvartiat olivat olleet hänen palveluksessaan, ei rahtustakaan muuttanut hänen käsitystapaansa rikoksesta sinänsä. Jos asianhaarat olisivat sallineet hänen rehellisellä vakaumuksella pitää Hurdia syyttömänä, ei mitkään vaikutteet, ei tilanhaltian kostonhalu eikä sekään, että hän oli murhattujen työnantaja, olisi pystyneet hänen toimiansa ehkäisemään. Mutta taas toiselta puolen, ollen lujasti vakuutettu, että tämä miestappo oli ollut paljon tahallisempi ja vähemmän puolustusta ansaitseva kuin useat muut, hän olisi pitänyt siveellisenä raukkamaisuutena antaa omien epäilystensä ja arvelujensa riistansuojelun oikeutukseen nähden sekaantua hänen velvollisuuksiinsa oikeutta ja yhteiskuntaa kohtaan.
Voi! olipa hänen tässä uhrattava jotain muutakin, joka oli hänelle sanomattoman paljon kalliimpaa kuin omat epäilykset ja arvelut.
Hallinin mielestä, joka piti silmällä tätä ystävänsä päivittäin uudistuvaa kamppailua, ei Aldous — sieluntuskistaan huolimatta — ollut milloinkaan ennen pysynyt luonteelleen niin uskollisena kuin tällä ajalla. Kaikki hänen ominaisuutensa paljastuivat näkösälle; henkinen ylevyys ja arvokkuus, joka oli koko hänen käytöksensä pohjasävynä, ynnä personallinen nöyrämielisyys ja sen taustana, luoden leimansa kaikkeen, valpasta arvostelukykyä, joustavuutta, ennakkoluuloja ja katsantotapoja, joista häntä tuskin saattoi moittia, ne kun perinnäisinä ja tottumuksen voimasta olivat niin juurtajaksain syöpyneet hänen vereensä ja lihaansa. Ja vielä enemmänkin: eikö hänen sielullisen tilansa vasituinen selitys ollut siinä, että vahva yksilöluonne hitaasti, mutta vastustamattomasti nousi kapinoimaan intohimoa vastaan, joka oli sitä hetken aikaa polkenut? Tämä oli Hallinin ajatus.
* * * * *
Sillä välin kuin Aldous ja Wharton heittäytyivät viimeisten vaalivalmistusten levottomaan pyörteeseen, kykenemättä uhraamaan tuskin yhtä pikaista ajatusta mihinkään muuhun kuin politiikan temmellykseen, oleskeli Marcella Hurdin ahtaassa tuvassa alituisessa tunteiden kuohunnassa, liikkuen sairasvuoteelta toiselle, ja joka tuskanvaikerrus, joka hänen kurjain hoidettaviensa huulilta vääntyi, löysi kivistävää vastakaikua hänen omassa sydämessään.
Kun saatiin kuulla, että häät juhlineen, joista odotettiin talven huvien loistokohtaa, oli siirretty kuusi viikkoa eteenpäin — pääsiäiseen — herätti se arvostelevaa kummeksimista niin hyvin kylässä kuin kreivikunnassa. Ja kun syykin saatiin tietää — että Disleyn murha oli käynyt niin kovin neiti Boycen sydämelle, ettei hän sietänyt ajatella hääpukua eikä hääkaakkua, ennenkuin juttu oli päättynyt ja mies joko teloitettu tai armahdettu — ei Marcellan menettelyä paljon kukaan hyväksynyt. Enimmät hänen seurapiirinsä tutuista — vaikk'eivät lausuneetkaan ajatuksiansa niin peittelemättä kuin neiti Raeburn — pitivät sitä vain tekosyynä, jolla hän pyrki vetämään huomiota puoleensa ja esiintuomaan vihamielisiä mielipiteitään nykyisiä yhteiskunta-oloja vastaan. Mitä taas tuli Mellorin kyläläisiin, niin tuo kaikille englantilaisille syntyperäinen vastenmielisyys tarpeettomiin tunteenpurkauksiin saattoi heitä Marcellan päätöksestä vain juoruamaan ja pilaa laskemaan.
"Ei se mahda paljonkaan piitata herra Raeburnista, sen sanon", puheli vanha Patton vaimolleen ja parille toiselle kylänvaimolle istuessaan avonaisella ovella sauvansa varassa. "Vielä tuo on mitä rakkautta. Hän ei tahdo maistaa suitsia ennenkuin pakko tulee. Jäykkäniskainen kapine se on, se neiti Boyce."
"Minä tässä niin olen odottanut ja odottanut", huoahti hänen vaimonsa, "mutta eipä vaan kuulu mitään siitä oljenpalmikoimisesta, josta hän on puhunut. Ei niin mitään. Sanovat, että koko puuha kuivuu tyhjiin."