Miten vähän hän oikeastaan pystyi toimittamaan kaikista ponnistuksistaan huolimatta! Hän haali itselleen kaikki sanomalehdet, joissa Hurdin juttua pohdittiin, ja luki kuumeentapaisella innolla joka rivin. Mielipiteensä ja arvelunsa sekä luetusta että Whartonin kirjeistä hän ilmaisi tälle kirjeellisesti; hän kävi sen komitean kokouksissa, joka Widringtonissa oli perustettu Hurdin pelastamiseksi, ja hän vietti joka päivä tuntikausia Minta Hurdin ja lasten seurassa. Mary Hardenia ja pastoria hän tuskin puhutteli, koska he eivät olleet antaneet nimeänsä anomuksen alle, ja kotona hän oli hyvin tiukoissa väleissä isänsä kanssa.
Herra Boycekin alkoi käydä hyvin levottomaksi, sillä hän vainusi, että onnettomuutta oli tulossa. Raeburnilaiset eivät tosin olleet hänen miehiään, mutta siitä huolimatta hän oli joutua pois suunniltaan ajatellessaan, että tyttären kihlaus saattaisi tavalla tai toisella mennä myttyyn. Hän pelkäsi joutuvansa naurunalaiseksi ja vahingoittavansa mainettansa, joka tuskin enää sieti minkäänlaisia töytäyksiä; hän torui Marcellaa ymmärtämättömäksi ja mielettömäksi tytöksi, koskapa hän ei kyennyt arvossa pitämään noin tavattoman edullista naimakauppaa. Niinpä olikin kotona alituisia otteluja isän ja tyttären välillä — otteluja, jotka halvensivat Marcellaa hänen omissa silmissään ja olivat osaltaan syynä siihen, että hän niin paljon pysytteli poissa kotoa.
Vain Minta Hurdin tuvassa hän hengitti vapaasti, siellä hänen sielunsa löysi viihdytystä. Tämän kauhistuttavan viheliäisyyden rinnalla oma hillitön tuska hupeni. Pikku Willie helmassaan hän istuskeli keväthämärissä tuijottaen takkatulen hehkuun ja itki hiljakseen. Hän ei koskaan tullut ajatelleeksi, että hänen läsnäolonsa useinkin oli kuormaksi ja rasitukseksi ei vain äreälle kälylle, vaan jopa Minta Hurdille itsellekin. Neiti Boycen ollessa tuvassa eivät kyläläiset näyttäytyneet, ja vaimo raukka ikävöi toisinaan tietämättäänkin koruttomampaa puhetta ja yksinkertaisempia lohdutuksen sanoja, kuin mitä Marcella saattoi hänelle antaa.
Tuli viimeinen viikko. Whartonin kirjeet kävivät epäileviksi ja alakuloisiksi. Radikaaliset lehdet taistelivat sitä kiihkoisammin, mitä vähemmän menestyksen toivoa tuntui olevan. Maanantaina läksi Minta tapaamaan tuomittua miestänsä, joka kielsi häntä enää mitään toivomasta. Tiistai-iltana Wharton esitti viimeisen kysymyksensä parlamentissa. Perjantai oli määrätty teloituspäiväksi.
Oli jotakuinkin myöhä, kun Whartonin kysymys viimeinkin otettiin käsiteltäväksi. Ministerin vastaus oli kieltävä. Wharton poistui heti istuntosalista ja kirjoitti Marcellalle. "Jos sähkötän tänä iltana, on hän uneton koko yön", mietti hän tuolla hänelle ominaisella, melkeinpä naisellisella vaistolla ottaa huomioon ruumiillisen mukavuuden yksityisseikkoja. Mutta muistaessaan, ettei kirje voinutkaan joutua perille aamulla, kahdeksan seutuvilla jaettavaan postiin, hän pani sähkösanoman menemään, estääksensä Marcellaa saamasta nähdä uutisen ensiksi sanomalehdistä.
Marcella oli lähtenyt ulos vaeltamaan ennen aamiaista. Kotona oli hänestä ilma tukahuttava, ja hän tiesi, että ratkaisu oli joka hetki odotettavissa.
Hän oli parahiksi kulkenut talon takana olevan metsikön läpi ja joutunut avonaiselle kentälle, kun hän kuuli jonkun juoksujalkaa kiirehtivän hänen jäljestänsä. Hänen edessään seisoi William punakkana ja merkitsevä katse silmissään ojentaen hänelle sähkösanomaa. Marcella otti sen, hillitsi itsensä, kunnes poika oli päässyt näkyvistä ja heittäytyi sitten ruohikolle sitä lukemaan.
"Kaikki hukassa. Sisäasiainministerin virallinen kielto kumota tuomio lähetetty Widringtoniin tänään. Otan vilpittömästi osaa suruunne."
Hän rutisti paperin kädessään ja kohotti raskaasti päätänsä. Hänen edessään lepäsi tuo sama lakea peltokaistale, jonka reunalla Hurd talviöisin oli harjoittanut kaniininmetsästystä. Mutta tänään se jo henki keväisen ilman tuoksua. Oras viheriöitsi vaoissa, pähkinäpensasaidassa nuokkui urpuja, ilmassa kaarteli leivosparvi, satakaunoja kukki ruohikossa ja suuret, ajelehtivat pilvet heittivät kiiteleviä varjoja vaalealle nurmelle ja aukealle puuttomalle tasangolle.
Inhimillinen voimattomuus, inhimillinen sieluntuska vastakohtana luonnon huolettomalle iloisuudelle — siinä tunnelma, joka on yhtä vanha kuin maailmakin. Ja ken ei joskus ole tätä tuntenut yhtä hurjan kiihkeästi kuin Marcella tänä varhaisena aamuhetkenä, hän ei ole koskaan saanut täysin tuta mitä ihmisenä oleminen merkitsee.