"Willie", sanoi hän kiiruhtaen hänen luokseen, "miten jaksat? Nostanko sinua hiukan, kultaseni?"
Poika ei puhunut mitään. Marcella näki hänen turhaan ponnistelevan vastausta, ja huomasi nyt, että hänen hipiänsä oli muuttunut sinertäväksi. Hän tunnusteli kiireesti lapsen ohuita jalkoja. Ne olivat jääkylmät.
"Rouva Hurd!" huusi hän ravistaen tätä hereille. "Rouva Hurd kulta, tulkaa joutuun Willien luo!"
Äiti hypähti pystyyn hätääntyneenä, juoksi Willien vuoteelle ja heittäytyi pojan päälle.
"Willie, mikä sinun on, kulta? Sano äidille! Ovatko jalat niin kylmät? Mutta hierotaan niitä — pian ne lämpiävät. Ja tässä saat jotain, joka sinua virkistää." Marcella ojensi hänelle konjakkia. "Koetahan juoda, rakas lapsi, koetahan juoda!" Hänen äänensä kävi kimeäksi.
"Ei hän voi", sanoi Marcella. "Älkäämme kiusatko häntä, se on loppu. Tohtori Clarke sanoi, että se tapahtuu aamulla."
He kumartuivat hänen ylitseen ja unohtivat tällä hetkellä kaiken muun. Ensimäisen kerran lyhyen elämänsä aikana valtasi pienokainen ensi sijan äidinkin sydämessä.
Poikanen teki heikon liikkeen kädellään.
"Hän etsii eläimiänsä", sanoi Marcella kyynelten tulviessa poskille. Hän nosti ne pojan rinnalle ja asetti hänen kylmät sormensa niiden päälle.
Sitten Willie yritti puhua.