"Sepä kai tullee tämäntapaisten kysymysten kohtaloksi, kunnes päästään niin pitkälle, että puolueet muodostuvat tykkänään uudelleen", sanoi Wharton hymähtäen.
Tupruttaen savua paperossistaan hän nojautui mukavasti tuoliinsa ja tarkasteli naapuriansa silmät puoliummessa hyväntahtoisella, mutta halveksuvalla katseella.
Herra Bateson oli nuori tehtailija, parlamentissa vasta-alottelija. Hänen avonaisia, punakoita kasvojaan rumensi alituinen tyytymättömyyden, melkeinpä kiukun ilme. Terävyyttä ei mieheltä suinkaan puuttunut, mutta hänen kunnianhimonsa oli suurempi kuin hänen luomiskykynsä, ja itse hän tunsi kipeästi tämän vajanaisuutensa.
"No niin, onhan mahdollista, että saatte koko lailla ääniä", jatkoi hän hetken äänettömyyden jälkeen, "se on kuten naisten äänioikeus. Ihmiset äänestävät sen puolesta, kunnes ratkaisu on tulossa. Mutta silloin!"
"Aha, kylläpä huomaan, etten teistä saa kannattajaa."
"Minäkö! — äänestäisin kahdeksantuntista työpäivää. Sehän olisi kuolinkellojen soittamista koko Englannin varallisuudelle."
Tämä ontuva vertaus satutti Whartonin taiteellisesti kehittynyttä korvaa ja hän rypisteli otsaansa. Mutta herra Bateson oli päässyt vauhtiin eikä tahtonut vähällä luopua saaliistansa.
"Aikomuksenne on siis todellakin vetää lailliseen edesvastuuseen tehtaanisäntä, joka pitää väkensä työssä kauemmin kuin kahdeksan tuntia — silloinkin — kun työmiehet itse suostuvat siihen!"
"Ensinnä on täysi-ikäisten työläisten enemmistö kussakin vaalipiirissä saatava äänestämään kahdeksantuntista päiväjärjestelmää", vastasi Wharton leppeästi. "Kun se on tehty, silloin ehdotetaan laki käytäntöön pantavaksi."
"Ja entä jos minun työntekijäni ovat vähemmistön kanssa äänestäneet moista hupsutusta vastaan, onko sittenkin rangaistava sekä minua että heitä ylityöstä, joka suoritetaan tuollaisen äänestyksen jälkeen? Sekö todella on tarkoituksenne; millä tavalla sitten ajattelette meitä rangaista?"