Senkin junkkari! Oliko hän ensimäinen mies maailmassa, jolle tyttö kääntää selkänsä huomattuaan hänet kuivaksi pedantiksi? Olkoonpa että neiti Boyce oli erohetkellä tunnustanut sulhaselleen mitä tanssiaisyönä oli tapahtunut Mellorin vanhassa kirjastossa — ja katsoen Raeburnin käytökseen sekä nyt että edellisinä kertoina heidän tavatessaan, hän oli arvatenkin sen tehnyt — entä sitten? Suvaitsemattomalla siveyssaarnaajalla olisi tiettävästi yhtä ja toista sanottavaa miehelle, joka käyttää hyväkseen asemaansa talon vieraana vehkeilemällä toiselta pois morsianta. Mutta siinäpä vain olisikin uusi todistus siitä, ettei tuollainen siveyssaarnaaja pysty tajuamaan lihan ja veren luonnollisia tunteita. Jos Marcella Boyce olisi rakastanut sitä miestä, jolle hän oli luvannut uskollisuutensa, ei hän, Wharton, enemmän kuin kukaan muukaan olisi voinut sotkeutua väliin. Tämä pikku seikka oli tykkänään jäänyt Raeburnilta huomioon ottamatta.
"Minäpä olin totuuden välikappale. Sinä hetkenä kun minä pitelin häntä sylissäni kirjastossa, hän eli. — Raeburn tarjosi hänelle valtaa ja asemaa; minä puhalsin häneen ajatuksia ja tunteita. Minä opetin hänet tuntemaan oman itsensä. Meidän keskinäinen suhteemme ei ollut intohimoa; se oli siinä rajalla — mutta se oli totinen ja pysyväinen suhde. Se olisi kaiketi kehittynyt pitemmällekin, elleivät olosuhteet olisi olleet vastassa. Luonnollisesti Raeburn syytää kaiken syyn minun niskoilleni. Jos olisimme Ranskassa, niin hän vaatisi minut kaksintaisteluun, ja suurimmalla mielihyvällä minä suostuisin siihen. Mutta mitä kaikkea minä hulluttelenkaan? Kuljenko minä hänen polkujaan? Jos minulla olisi sama katsantotapa kuin sillä miehellä, ei minulla olisi muu edessä kuin ampua pääni puhki huomispäivänä."
Hän astui sukkelasti eteenpäin kiukustuneena niille turhanpäiväisille ja väärille omantunnonvaivoille, joita Aldous Raeburnin kohtaaminen aina nostatti hereille hänessä.
"Eikö hän ole sortanut vapauttani — ja polkenut minua pedanttisella jalallaan — jo poikavuosilta asti? Minä olen ollut hänelle velkaa korvauksen siitä — nyt se on maksettu. Hän tahtoo sotaa — saakoon sitten!"
Mutta hänen hermostunut tuulensa ei ottanut lauhtuakseen, ja tahtomattaankin hänen muistelunsa kääntyivät takaisin Aldous Raeburniin ja häneen liittyviin tapauksiin — varsinkin siihen, josta neiti Raeburn niin kursailematta oli muistutellut lady Winterbournea.
Wharton oli silloin ollut yhdenkolmatta-vuotias nuorukainen, ja Aldous Raeburn, joka kolme vuotta sitten oli jättänyt Cambridgen yliopiston ja jo silloin oli merkitsevä personallisuus, oli osoittanut erikoista halua ruveta tuon säkenöivän lahjakkaan, hillittömän pojan ohjaajaksi ja suojelijaksi — vaikka sukulaiset, niiden joukossa Levenit, olivat jo kääntäneet hänelle selkänsä.
"Miksikä hän sen lienee tehnyt?" ajatteli Wharton, "Ihmisystävällisessä tarkoituksessa tiettävästi. Hän on niitä ihmisiä, jotka alati miettivät sielunsa pelastusta, ja niinpä tämän katalan maailman mustat lampaat aina osuvat niin otollisesti heidän tielleen. Muistan että tuo huomaavaisuus silloin minua mairitteli. Kestää jonkin verran, ennenkuin pääsee tuollaisen farisealaisen omantunnon perille."
Nyt häntä sapetti muistaessaan, kuinka alistuvainen hän oli ollut jonkun aikaa. Hän opiskeli silloin Oxfordin yliopistossa, ja Raeburnin kirjeet ja vaikutus ne olivat pelastaneet hänet monestakin kiusallisesta ahdingosta. Sitten — hiukan myöhemmin — hän saattoi nähdä tuon pienen metsästyslinnan Loch Etivessä, missä hän ja Raeburn, lordi Maxwell, neiti Raeburn sekä vähäinen seura kutsutuita vieraita olivat viettäneet elokuun. No niin — kummako se, jos hän rupesi mielistelemään nyreän metsänvartian sievännäköistä vaimo-typykkää, joka oli ollut neiti Raeburnin kamarineitsyenä? Mies oli kovaluontoinen ja mustasukkainen ja vaimo mitä hempein, aistillisin luonne, ikäänkuin luotu joutilaana kesäaikana rakasteltavaksi. Se rakkausseikkailu oli ollut ilmassa! — kesässä, veressä — yhtä mahdotonta oli ollut sitä vastustaa kuin nälkäiselle syömistä ja janoiselle juomista. Eikä siinä sitäpaitsi ollut tapahtunut mitään erikoista onnettomuutta eikä voinutkaan tapahtua, kun oli mies tuollainen Cerberos. Aiheeton ja tyhjänpäiväinen oli niinmuodoin ollut se hälyytys, joka pantiin asiasta toimeen. Caton tavalla, lieskahtavin silmin ja yhteenpuristunein huulin Aldous oli silloin seisonut hänen edessään, puhunut kovia sanoja, vaatinut katumusta ja masennusta. Mutta syyllinen oli ollut uppiniskainen — ei taipunut katumaan. Ja seuraus oli, että farisealainen ystävä käänsi ylpeästi selkänsä pahantekijälle ja ystävyys oli lopussa.
Mutta tämä tapahtuma kuului siihen aikakauteen hänen elämässään, jolloin hän oli elänyt jatkuvassa aistien temmellyksessä, jota hän nyt muisteli mitä suurimmalla mielentyyneydellä. Tämä aistien pyörre oli lennättänyt hänet toisiin seikkailuihin, jotka olivat olleet paljon vakavampaa laatua kuin lemmenkujeilu metsänvartian vaimon kanssa. Hän otaksui jotenkin varmasti, että Raeburninkin kuuluville oli joutunut parisen tuollaista juttua.
No niin, kaikki tuo oli jo aikaa sitten elettyä! Äidin kuolema ja hänen siitä aiheutunut tuskansa oli ensin temmannut hänet ylös siitä halpahintaisten ja kevytmielisten nautintojen liejusta, jota hän nyt halveksumalla ajatteli. Seuraavat kaksi vuotta hän oli viettänyt matkoilla, ja nyt seurasi toisia nautintoja, miehekkäitä ja puhtaita samalla haavaa. Ruumiilliset ponnistukset, keksintöihin liittyneitä seikkailuja sekä se henkinen kiihotus, joka johtuu myötäänsä vaihtuvasta ympäristöstä ja vieraan seuran tuttavuudesta, olivat vapauttaneet hänet lihan ikeestä ja pelastaneet hänet itselleen. Palattuaan kotiin muuttuneena miehenä hän löysi houkuttelevan ja vaikutusvaltaisen työalan tuossa samassa työväenliikkeessä, johon hänen äitinsä jo oli hänet kytkenyt tosin milloinkaan ymmärtämättä sen tarkoituksia tai miehiä. Hyökkäykset pääomaa vastaan, joita nyt alkoi kuulua kaikilta suunnilta, tuon suunnattoman suuren sotaretken suunnitteleminen ja tehtaantyöläisten taajojen rivien johtaminen yhä kasvavan personallisen menestyksen tuottamaan mielihyvään yhdistettynä — kas siinä harrastuksia, joiden rinnalla naisten ajo tuntui arvottomalta. Intohimon oli nyt esiinnyttävä vallan toisissa muodoissa, jos sen mieli saada mies uudelleen valtaansa.