"Vanha ystävänne, Frank Leven tulee illalliselle. Kuullessaan, että te olitte tänne tulossa, vannoi hän, ettei mikään voisi pysyttää häntä poissa. Sitten olen vielä luvannut illallisen jälkeen vastaanottaa pari työväenjohtajaa. Levottomat ajat ovat käsissä."
Huoaten hän nojasi hetkeksi päänsä käteensä. Sitten hän väkinäisesti riistäytyi irti ajatuksista, jotka nähtävästi alinomaa kiusasivat hänen aivojansa.
"Kertokaahan nyt jotain siitä, mitä toimitatte nykyisin!" sanoi hän kumartuen Marcellan puoleen. "Ette usko kuinka paljon olen ajatellut sitä, mitä viimeksi kerroitte minulle."
"Minä teen yhä vaan samaa työtä", sanoi Marcella nauraen. "Ei kannata olla niin huvitettu siitä. Nykyjään on muodissa ihailla sairaanhoitajattaria; mutta se on minusta naurettavaa. Me suoritamme työmme kuten muutkin ihmiset — toisinaan hyvin, toisinaan huonosti. Ja niitäkin on meidän joukossamme, jotka eivät ensinkään välittäisi tehdä työtä, elleivät olisi pakotetut siihen."
Viimeiset sanat survasi hän Hallinille melkein kiivaasti, ikäänkuin vapautuakseen kaikista hellämielisistä tunteista itseensä nähden. Hallin tarkasteli häntä osanottavaisesti.
"Tyydyttääkö tällainen elämä teitä paremmin kuin oppiaikanne sairashuoneessa?" kysyi hän.
"Tällä haavaa se tyydyttää. Se on vaihtelevampaa, ja saan tutustua enemmän elämään. Mutta siinä on varjopuoliakin. Sairaalassa minulla oli määrätyt velvollisuuteni — joka tunti olin kiinni ja minut käskettiin milloin sinne, milloin tänne. Eikä vapaa-aikoinakaan ollut paljon päänvaivaa — muuta en juuri tehnyt kuin kävelin edestakaisin Thamesin rannalla, ja jos sattui satamaan, pistäysin Kansallis-taulukokoelmassa."
"Ja sellainen yksitoikkoisuus oli teille mieleen?"
Marcella nyökäytti päätänsä.
"Selittämätöntä!" sanoi Hallin. "Olisiko sitä kukaan voinut uskoa?"