"Mutta välinpitämätön hän ei ole, vaan kohtuuton", ajatteli Marcella harmistuneena. "Täytyyhän sen häntä liikuttaa, hänellä on samat harrastukset, sama päämäärä kuin Whartonilla. Mutta hän ei voi arvostella puolueettomasti, koska —"
Niinpä heidän keskusteluunsa pujahti jotain väkinäistä, ja se kangerteli raskaasti eteenpäin. Mutta Marcellan ajatukset kulkivat kumminkin kaiken aikaa toiseen suuntaan. Kylläpä on suloista istua tässä huoneessa näiden ihmisten seurassa. Täytyihän hänen toisinaan olla riitaisa ja uppiniskainen Hallinille — se oli hänen luonteensa mukaista. Itse asiassa tyttö tunsi häntä kohtaan harrasta, kunnioittavaa rakkautta, sellaista, jota katolilaiset useasti tuntevat rippi-isäänsä kohtaan, vaikka hänen salainen toivomuksensa joutua Hallinin ohjattavaksi monesti kätkeytyi ulkonaiseen vastustushaluun, kuten nytkin. Kenties häntä harmitti, ettei Hallin tahtonut kyllin häntä johtaa ja ohjata — ei niinkuin hän itse olisi tahtonut.
V LUKU.
Marcellan ja Hallinin näin istuessa hajamielisinä kahdenkesken katkaisi tuttu ääni äkisti vaitiolon:
"Häiritsenkö, Hallin, vai mitä?"
Sanat lausui nuori mies, joka turhaan kolkutettuansa nyt varovasti pisti kiharaisen päänsä ovesta sisään.
"Frank! — tekö? Sisään, mies", huusi Hallin pystyyn hypähtäen.
Frank Leven astui sisään ja huomasi paikalla, kuka akkunan ääressä istui.
"Kas! sepä minua ilahuttaa!" huudahti hän astuen jättiläisaskelin huoneen perälle ja ohimennen puristaen Hallinin kättä. "Neiti Boyce! Luulin, ettei vanhain ystäväinne enää koskaan olisi suotu nähdä silmiänne! No mutta — —"
Hän peräytyi pari askelta ja tarkasteli Marcellaa päästä kantapäähän iloisella hämmästyksen katseella.