Ja hän puhui suunsa puhtaaksi — puhui kaikella tarmollaan, kaikella väellään. Sillä seurauksella, että hän tunsi asemansa työväenliikkeessä huojuvan, tunsi vaikutusvaltansa hupenevan — ensimäisen kerran yhdentoista vuoden kuluessa. Kylmyyttä entisen ihailun sijasta, arvostelevaa tylyyttä rakkauden sijasta! Niissäkin pienissä, suljetuissa piireissä, missä hänen arvostelunsa oli tähän asti ollut määräävänä, oltiin nyt kärkkäät unohtamaan ja syrjäyttämään hänet. Pimeyttä ja kylmää tulvi nyt hänen aatteellisten pyrkimystensä maailmaan, ja kadonnut oli luomisen ilo. Hän ei voinut antaa myöten, ja jo oli hän marttyyrin sitkeydellä heittäytynyt tämän epätasaisen taistelun tuoksinaan, jo kajasti hänen sielussaan aavistus marttyyrin kohtalosta.
Yksin Bennettkin! Hänen istuessaan yksinään pää painuksissa, kädet hervottomina kupeilla, ajatukset viivähtivät haikealla mielikarvaudella tämän vanhan ystävän luopumisessa — ystävän, joka niin monessa kamppailussa oli seisonut häntä tukemassa. Bennett ei voinut uskoa, että tämän kirjan suunnitelmat olivat toteutettavissa, se oli mahdotonta. Ja kuitenkin hän oli ihmisistä rehellisin ja tavallaan myös erittäin selvänäköinen. Toiset taas olivat kaikki olleet häntä vastaan. Henkisesti heidän mielipiteensä eivät paljonkaan häntä liikuttaneet, mutta moraalisesti hänestä oli raskasta esiintyä epäilijänä ja toisin ajattelevana kaikkien puolueystäväin puhuessa kieltä, joka oli melkein kuin uuden uskon kieltä.
Hän oli sitoutunut pitämään useita esitelmiä tästä riitakysymyksestä, joka nykyhetkellä järkytteli Lontoon työkansaa. Ilomielin hän oli vastaanottanut ne, mutta nyt, äänettömän yön masentavina hetkinä, hän ajatteli niitä kammoksuen, kuvitellen näkevänsä edessään tuhansia vihamielisiä kasvoja. Oh, miten hartaasti hän ikävöi unta — lepoa — päästä turvaan näiltä kalvavilta ajatuksilta, jotka eivät kumminkaan voineet mitään muuttaa tai parantaa!
" Elämän traagillisuus on siinä, että ihmistahto ja maailman salattu viisaus ovat ristiriidassa keskenään! " Nämät sanat oli kirjoittanut mies, jonka ajatussuuntaan hän oli syvälle tunkeutunut, ja ne kaikuivat tällä hetkellä hänen korvissaan. Ei salattu kohtalo, ei salattu paha, vaan salattu viisaus. Vieläkö hän kuolemassakin kykenee pitämään kiinni siitä uskosta? Mutta — mikä sitten on uskon tehtävä, ellei juuri se?
VI LUKU.
"No niin, minun on siis viipymättä lähdettävä matkaan?" sanoi Louis Craven. "Nyt on perjantai — sanokaamme maanantaina." Wharton nyökähytti päätänsä. Hän ja Craven istuivat kahden Marcellan pienessä arkihuoneessa. Heidän emäntänsä oli Edith Cravenin kanssa vetäytynyt kyökkiin, jotta miehet voisivat häiritsemättä puhella keskenään. Keskustelu oli sujunut kummankin tyytyväisyydeksi, ja Louis Craven oli heti suostunut rupeamaan Työväen Sotahuudon kirjeenvaihtajaksi Keski-Englannissa, missä parhaillaan suunniteltiin tärkeätä lakkoa. Haluten esiintyä edullisessa valossa Wharton oli aina liikeasioissaan taipuvainen menemään pitemmälle, kuin hän alkujaan oli tarkoittanut, ja niinpä hän nytkin oli Louisille puhunut kahden vuoden kestävästä sopimuksesta ja oli tarjonnut hänelle kaksisataa puntaa vuodessa. Ja näihin ehtoihin Craven oli ylen tyytyväinen.
"Ja te olette niinmuodoin päättänyt kannattaa lakkoa ja loppuun asti pysyä sen puolella?" sanoi hän.
Hän kiinnitti läpitunkevat, vihertävät silmänsä seuralaiseensa. Louis Craven oli nyt pitkä, kapeahartiainen mies, pää hänellä oli kaunis ja soikea, piirteet hienot, katse likinäköinen ja hermostunut, käytös tuota kohteliasta, sulavaa laatua, joka äkkiarvaamatta saattaa siirtyä ivalliseksi. Wharton puolestaan oli aina ollut hiukan vaivaantunut hänen seurassaan — niinhyvin venturistien väittelykokouksissa kuin nytkin.
"Tietysti me sitä kannatamme loppuun asti", vastasi Wharton painokkaasti. — "Tässä saatte sihteerin kertomuksen, olen käynyt läpi sen, ja asia on selvä kuin päivä. Niitä vaivaisia on liian kauan nyljetty, kyllä on jo aika toistenkin puuttua asiaan. Työnantajista on kaksi alihuoneessa. Denny on epäilemättä aikamme kehnoimpia tehtaanisäntiä."
Äänessä oli myrkyllinen sävy, ja puhuessaan hän napitti takkinsa kiireellisen näköisenä, kuten ainakin mies, joka monilta julkisilta toimiltaan ei kerkeä kauan viivähtää yhdessä toimessa.