"Nyt teidän täytyy vähän levätä, rouva Jervis" sanoi Marcella lempeän päättävästi. "Kääreen vaihtaminen uuvuttaa teitä aika lailla, vaikk'ette sitä myönnä. Sallikaa minun sovittaa teidät mukavaan asentoon. Kas niin; nyt tyynyt ovat varmaankin paremmin? Levätkää nyt — ja voikaa hyvin."
Mutta rouva Jervis ei vielä hellittänyt hänestä. Emily puikahti työnsä luo.
"Pian minä saan levätä", kuiskasi hän merkitsevästi. "Kovasti minuun koskee, kun Emily semmoista puhuu. Ei meillä muuta riitaisuutta koskaan olekaan. Hän pitää kiinni ulkonaisista muodoista, minä taas Jumalan armosta."
Vanhuksen kirkkaat, eloisat silmät katselivat myötätuntoa anoen Marcellan kasvoihin. Mutta Marcella seisoi siinä arkana ja ihmeissään; tällaiset sanat ja tunteet olivat hänelle oudot.
Brown Buildingsista tultuaan Marcella vastahakoisesti käänsi askeleensa kappaleen matkan päässä olevalle kadulle, jossa asui hänen seuraava sairaansa. Vastenmielisyys ja hänelle harvinainen avuttomuuden tunne valtasi hänen mielensä. Muuan pappi, joka usein turvautui St. Martinin sairaanhoitajattariin, oli pyytänyt yli-intendenttiä auttamaan häntä eräässä vaikeassa tapauksessa. Kysymys oli eräästä nuoresta naisesta, joka äkkiä oli ruvennut juomaan ja nyt oli luisumassa hyvää vauhtia kohti perikatoansa. Jonkun hoitajattaren pitäisi joka päivä säännöllisesti käydä talossa muka hoitamassa pientä, viisivuotiasta, vast'ikään sairaalasta kotiin tuotua poikaa, mutta itse asiassa pitääksensä silmällä äitiä.
Marcella sattui olemaan toimistossa, kun kirje saapui. Hän otti toimen vastaan jotenkin haluttomasti ja oli nyt kaksi tai kolme kertaa käynyt vaihtamassa kääreitä sairaan lapsen sääreen ja yrittänyt tehdä äidin tuttavuutta. Mutta siinä hän ei ollut menestynyt. Rouva Vincent oli nuori ja sievä, hänen käytöksensä levoton ja huikentelevainen. Marcellalle hän oli aina hyvin kohtelias ja silminnähtävästi kiitollinen hänen huolenpidostaan poikaa kohtaan. Mutta tuttavallisuutta Marcella ei saanut syntymään heidän välillään. Heidän asuntonsa todisti heidän olevan hyvissä varoissa, huoneet olivat tähän asti olleet siistit ja puhtaat, ja vaikka sanottiin, että pahe, jota hänen tuli pitää silmällä, oli jo julkinen, ei hän omasta puolestaan ollut vielä mitään siitä huomannut. Hän tuumaili itsekseen, että joko hän oli typerä tai mahtoi hänessä olla jotakin, joka saattoi rouva Vincentin hänen suhteensa niin salakähmäiseksi. Eikä kumpikaan mahdollisuus häntä miellyttänyt.
Mutta pysähtyessään tänään rouva Vincentin ovella hän huomasi, että tavallisesti niin hohtavan puhdas oviporras oli likainen ja siivoton. Hän koputti ja soitti yhä uudelleen, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Viimein muuan naapuri, joka omasta akkunastaan oli pitänyt silmällä vierasta sairaanhoitajatarta, tuli kadulle häntä puhuttelemaan.
"Parasta lienee", sanoi hän salaperäisen näköisenä, "että neiti vaan astuu sisään. Rouva Vincent ei ole ollut oikein hyvissä voimissa näinä päivinä."
Marcella käänsi kahvaa, se antoi myöten, ja hän meni sisään. Kello kävi seitsemättä, ja talon takapuolella olevasta lasiovesta paistoi ilta-aurinko etehiseen. Mutta kadunpuoleisessa huoneessa olivat kaikki akuttimet alas lasketut, eikä talossa kuulunut muuta ääntä kuin pienen lapsen valittelemista. Marcella avasi arasti arkihuoneen oven.
Huone oli ensi näkemältä pimeä. Sitten hän huomasi rouva Vincentin istuvan tuolilla takan luona molemmat lapset lattialla vieressään. Vanhempi, Marcellan pikku potilas, tuijotti äitiin äänettömällä kauhulla, nuorempi, kolmivuotias pienokainen viskelihe rauhatonna edestakaisin milloin nykäisten naista hameista, milloin täyttä kurkkua itkien, milloin vikisten nälkäisellä äänellä: "Äiti! syödä! äiti! syödä!"