"Eipä juuri."
"Mutta teidän yleisönne ei yhtäkaikki ole kehuttava!" virkkoi toinen poistuen kirjoineen.
Wharton tuijotti lakea kohti ja näytti vaipuneen unelmiin. Mutta uneksiva ei hänen katseensa ollut eikä hän nähnyt mitään. Ei hän puhettansa ajatellut, ei liioin äskeistä huomautusta. Marcella Boycea hän ajatteli.
Marcellan jättämä vaikutelma häneen heidän kohtaamina jälkeen oli ollut samaa laatua — vaikka paljon elävämpi ja tuntuvampi — kuin se, minkä nuori tyttö oli hänestä saanut. Whartonillekin häämötti heidän tuttavuutensa uudistumisesta uutta elämännautintoa. Missä olivat hänen ajatuksensa olleet kaiken aikaa? Unohtaa? — tuollaista Luojan luomaa! Sehän oli sulaa hullutusta! Ei vaan sellaisia naisia, noin kauniita, henkeviä ja uljasryhtisiä, kohdata joka kadulla!
Nyt hän palavasti halusi kehittää asiaa edelleen, solmia entiselleen vanhat tuttavalliset välit — olipa seuraus siitä vaikka mikä. Mellorissa hän ei varmaankaan ollut osannut antaa hänelle täyttä arvoa. Silloin ei neiti Boyce poissa olevana ollut koskaan kyennyt kiehtomaan hänen ajatuksiaan samalla tapaa kuin nyt tämän viimeisen tapaamisen jälkeen.
Marcellan sairaanhoito-toimi ja yksinkertainen elämä Lontoossa oli tietenkin pelkkää leikittelyä. Siitä hän on vain paljon mieltäkiinnittävämpänä ja kehittyneempänä personallisuutena ylös pullahtava. Mutta sen pitää tapahtua pian. Hallitseminen ja loistaminen on tämän tytön ammattia, samaten kuin kivien kantaminen on muurarin. Kautta pyhimysten! mitä antaisikaan lady Selina moisesta kauneudesta! Näiden molempien pitää tutustua toisiinsa. Nuori sosialisti-edustaja älysi vallan hyvin, että mies, joka saattaa Marcella Boycen Lontoon seuraelämässä tunnetuksi, tekee aimo palveluksen ei vain hänelle, vaan itselleenkin. Ja kätkössä ei neiti Boyce enää saa olla. Muut hoitakoot köyhälistön sairaita ja levittäkööt telttansa työväen rakennuksiin ja eläkööt kansanvaltaisesta, sen sijasta että saarnaavat sitä. Marcellan ulkomuoto oli hänen kohtalonsa luoja. Il ne faut pas sortir de son caractère (Luonteestansa ei pidä kenenkään luopua).
Hän havahtui mietteistään Bennettin lähestyessä.
Bennettin suopeat kasvot osoittivat huomattavaa närkästystä.
"Hän on itsepintainen", sanoi hän Whartonin hypähtäessä pystyyn ja tervehtiessä häntä. "Lavertelee omastatunnostaan — ja muuta lorua. Hän näyttää järjestäneen kaikki valmiiksi, mutta toivoakseni hän ei kuitenkaan saa paljon vahinkoa aikaan."
"Paitsi itselleen", vastasi Wharton kuivan katkerasti. "Hitto vie, jätetään rauhaan koko mies!"