Tuskissaan Marcella katsahti taakseen. Missä oli Edith? Tuolla kaukana toisessa päässä! — nähtävästi hyvin tyytyväisenä kahden tai kolmen hauskan seuralaisen ympäröimänä. Hän oli kerrassaan avuton. Ihmisvirta tempasi hänet mukanaan juttelevan herra Lanen kanssa kuutamoiselle terassille, ja hän silmäili ympärilleen kauhun ja tuskan vallassa, jota hän tuskin saattoi salata.
"Tulkaa katsomaan vettä", sanoi hän herra Lanelle, "ettekö tekin ole sitä mieltä, että on hauskempi seisoa yhdessä kohti."
Herra Lane arveli, että hän oli väsynyt, ja talutti häntä kohteliaasti istuvien ja kävelevien ryhmien välitse, kunnes he pääsivät sillan kaidepuille, jonne jäivät seisomaan. Marcella koetti puhella ja ihailla kuutamoista näköalaa, mutta itse asiassa hän kaiken aikaa sykkäilevin sydämin piti varalla, kuuluisiko läheisyydessä ääniä tai askeleita, joita hän pelkäsi. Että vielä lady Winterbournenkin piti tänne osua! Kuinka kiusallista! Viimeksi tänä aamuna hänelle oli saapunut Melloriin osoitettu kirje vanhalta ystävältään, joka oli hyvin harras saamaan kuulumisia hänestä ja tietämään hänen osoitettansa.
"No, mitä piditte tämäniltaisesta puheesta — Whartonin puheesta?" kysyi herra Lane, hyvätuulinen parlamentinjäsen, jolle oli maallista hyvää suotu enemmän kuin aatteita. "Se oli loistava, eikö ollut? — puheena arvostellen. Sentapaiset puheet ovat minusta jonkinlaisia varmuusventtiilejä. Antaa niitä vain tulla enemmänkin tuollaisia mielipiteitä! Hyvää se vain tekee, että niistä väitellään. Sen minä teille sanon, neiti Boyce, että alihuone on paras paikka, missä näitä lahjakkaita nuoria miehiä voi kesyttää! — Ensin heidän täytyy saada pauhata — ja kotvan kuluttua heistä on tullut kelpo väkeä. Kas — kuka siellä? — no sehän on lady Winterbourne! mikä odottamaton yllätys."
Ja arvoisa parlamentinjäsen pudisti sydämellisesti kättä muhkean, mustapukuisen naisen kanssa, jonka komealle, valkoiselle tukalle kuutamo kimalteli.
" Marcella!" huusi naisen ääni.
Niin — siinä hän oli! juuri lady Winterbournen takana. Yhä yltyvässä hämärässä hän oli seuralaisineen huomaamatta lähestynyt niitä kahta henkilöä, jotka kaidepuihin nojautuneina seisoivat juttelemassa.
Marcella irtaantui kiireesti lady Winterbournen syleilystä, empi silmänräpäyksen ja kurotti sitten kätensä Aldous Raeburnille. Hän oli selin valoon, eikä Marcella niinmuodoin voinut nähdä hänen kasvojansa pimeässä. Unohtumattomasti painui Marcellan muistiin hänen edessään oleva kuva — jykevä, tumma rakennus satumaisessa valaistuksessa kimaltelevine goottilaisine akkunoineen — joen sinervä juova, jonka pinnalla levottomat valonsäteet heijastuivat — ohi kiitävä höyrylaiva kirkkaasti valaistune kajuuttineen — ja tuossa hänen edessään tuo tuttu, tumma hahmo.
Heidän katseensa sattuivat yhteen. Mutisiko Aldous jotain tervehdykseksi? Marcella ei sitä tiennyt, niin hän oli kiihtynyt ja onneton. Hän takertui paikalla kiinni lady Winterbourneen, sillä hän aavisti, että hänen vanhan ystävänsä mieli oli melkein yhtä kuohuksissa kuin hänen omansa.
"Oh! tulkaa pois — tulkaa minun kanssani pois! — Tahtoisin puhua kanssanne!" änkytti hän hätäisesti ja veti lady Winterbournen mukaansa.