Aldousin astuessa ovelle tähystämään, se aukeni ja poliisit astuivat sisään. Kykenemättä heitä auttamaan, Marcella vain jakeli määräyksiä, mitenkä verinen pää oli nostettava, ja poliisit tottelivat huolellisesti ja taitavasti. Raeburn oli avullisena kuljetettaessa haavoitettua portaita alas, ja kantajat suuntasivat matkansa lähimmälle sairashuoneelle melkein kaikki kadun asukkaat kintereillään.
Palatessaan taloon Aldous harmikseen ja epätoivokseen: näki erään juuri paikalle saapuneen poliisitarkastajan puhelevan Marcellan kanssa nähtävästi neuvoen häntä missä ja miten hänen oli esiinnyttävä todistajana. Marcella nojautui seinää vasten, kannattaen kädellään vioittunutta käsivarttansa, ja näytti olevan pyörtymäisillään.
"Olkaa hyvä ja hankkikaa tänne paikalla ajuri", sanoi Aldous päättävästi Peabodylle ja viittasi sitten tarkastajan luokseen. He vaihtoivat parisen sanaa, tarkastaja nosti lakkiansa ja Aldous palasi Marcellan luo.
"Ajuri odottaa ulkona", sanoi hän. "Olkaa hyvä ja tulkaa heti kanssani. Tällä haavaa ei teitä sen enempää vaivata."
Hän talutti Marcellaa väkijoukon läpi ja auttoi hänet vaunuihin. Kun vaunut vierivät eteenpäin, niin joka sysäys, pieni katukivistä aiheutuva tärähdys koski häneen kuin olisi hän itse kärsinyt tuskia. Kesti kotvan aikaa ennenkuin Marcella tointui siitä kivistyksestä, jonka vaunuihin nousu tuotti hänelle. Hän hengitti läähättäen ja teki voitavansa ettei pyörtyisi.
Aldouskin saattoi hillitä itseään niin paljon, ettei puhutellut häntä. Mutta hänen mielessään kuohui ja raivosi. Tällaistako se sitten olikin — tähänkö hänen kutsumuksensa — hänen suuri innostuksensa johti! Kolmekolmatta-vuotiaana! — nuoruuden ja kauneuden täydessä kukoistuksessa! Mikä hirvittävä, anteeksiantamaton tuhlaus! Sitä hän ei voinut kestää, siihen hän ei voinut tyytyä!
Oh! menköön vain naimisiin Whartonin kanssa, kenenkä muun kanssa tahansa, jos hänen vain silloin on mahdoton tuhlata hento kukoistuksensa aika moisiin kauhistuttaviin kohtauksiin. Ihmeellistä, miten arka Aldousin tapainen mies saattaa olla naisen puolesta! Itse hän kyllä saattaa kiihkoisalla mielihyvällä heittäytyä taistelun pauhuun. Mutta nainen! — hänen on pysyttävä loitolla elämän saastasta ja liasta! Onhan kerrassaan sietämätöntä, että hän vapaaehtoisesti — kostuttaa hennot siipensä vereen ja kyyneliin. Se sama tunnelma oli hänet vallannut silloin kun rouva Boyce kertoi hänelle Marcellan käynnistä vankilassa, Hurdin mökissä vietetystä yöstä.
Marcella arvasi mitä hänen mielessään liikkui, vaikka kuumeentapaiset ajatukset levottomana pyörteenä vilisivät hänen päässään. Aldous näki, että hänen verettömät huulensa äkkiä hymähtivät.
"Minä tiedän", virkkoi hän ja kohottautui suoraksi, voidakseen katsella häntä silmiin, "että luulette sairaanhoito-toimeni aina olevan tällaista!"
"Toivoakseni ei niin ole laita", vastasi Aldous ja yritti myöskin hymyillä.