"Ei!" huudahti hän sitten äkkiä, ja tempaisi puistatellen takaisin veriset sormensa; "ei! ei!"
Sitten hän alkoi vavista, ja kauan pidätetty kiihtymys puhkesi rajuun kyyneltulvaan. Hän likistäytyi vaunujen seinämystä vasten, turhaan yrittäen masentaa mielenliikutustansa ja änkyttäen sekavia sanoja naisesta, jota hän ei ollut kyennyt pelastamaan. Aldous koetti viihdytellä ja tyynnyttää häntä, mutta hänen omaa sydäntänsä kirveli, ja Marcella tuskin kuunteli mitä hän sanoi.
Viimein he poikkesivat Maine Streetille ja Marcella näki jo Brown Buildingsin portin. "Nyt olemme perillä", sanoi hän hiljaa, kooten kaikki voimansa; "vielä minun täytyy pyytää teitä auttamaan minua pihan poikki ja portaita ylös — sitten en enää ole teille vaivaksi."
Ja niin Marcella astui Raeburnin käsivarren nojassa verkalleen Brown Buildingsin pihan poikki ällistelevän lapsilauman lävitse. Kun he joutuivat hänen ovensa kohdalle, vetäytyi Marcella pois Aldousista.
"Nyt olen kotona", sanoi hän raukeasti hymyillen. "Hyvää yötä!"
Aldous silmäili hyvän aikaa suurta, epäkaunista rakennusta ja läksi sitten kotimatkalle. Hän otti ajurin ja ajoi lady Winterbournen luo ja rukoili tätä noutamaan Marcellan luokseen ja hoitamaan häntä, mutta kaikin mokomin pitämään salassa, mikä osa Aldousilla oli tässä asiassa.
Ja sen jälkeen hän — Aldous parka! — vietti niin rauhattoman ja tuskaisen yön, ettei hänellä ollut elämässään ollut monta samanlaista.
XI LUKU.
Marcella istui syvässä mukavassa nojatuolissa lady Winterbournen vierashuoneen avonaisen akkunan ääressä. Talo oli James Streetin varrella, ja sieltä oli vapaa näköala vastapäätä olevien kasarmien harjoituskentälle ja vasemmalta näkyvään St. Jamesin puistoon. Kasarmien pihamaan nurmi oli kuiva ja surkastunut, sillä Lontoo oli kuumimmillaan. Mutta Brown Buildingsin korkeisiin muureihin ja lukemattomiin akkunoihin verrattuina tuntuivat puiston ja taivaan aukeudet niin virkistäviltä Marcellasta, ettei hän muuta halunnut kuin saada loikoa alallaan kirjansa seurassa, antautua unelmilleen ja olla häiritsemättä.
Lady Winterbourne ja hänen naimisissa oleva tyttärensä, lady Ermyntrude olivat lähteneet kaupungille, kuluttaakseen aikansa niihin lukemattomiin joutavuuksiin, joihin ylhäisön naiset tuhlaavat iltapuolensa. Marcella sai olla rauhassa mietteineen.