Täällä Marcella oli, samoin kuin Winterbournellakin, tavannut muutamia ihailevia ja uteliaita henkilöitä ja oli saanut jonkun verran maistaa kuuluisuuden suloa. Maineen tavoitteleminen ei kumminkaan ollut se magneetti, joka houkutteli hänet rouva Lanen luo, vaan Harry Whartonin tilapäinen oleskelu siellä. Hän kiihoitti, hämmensi, suututti ja hallitsi Marcellaa enemmän kuin koskaan ennen, eikä hän voinut pysytellä poissa kun tarjoutui tilaisuus tavata häntä. Lady Winterbourne puolestaan ei tuntenut häntä eikä nähtävästi halunnutkaan tuntea — asiaintila, joka tietenkin yllytti Marcellaa itsepintaiseksi.
Eipä hänellä kumminkaan ollut suurtakaan hupia näistä kohtauksista. Whartonin ympärillä liehitteli lakkaamatta kauniita ja ylhäisiä naisia. Muutamain kanssa hän näytti olevan hämmästyttävän hyvissä väleissä, ja kaikkien kanssa hän puhui heidän kieltänsä, ja, mikäli Marcella saattoi arvostella, eli samaa elämääkin kuin he. Marcella ei voinut olla mielessään alinomaa vertaamatta tätä kuvaa siihen, joka alihuoneen istunnossa oli syöpynyt hänen muistiinsa. Hänestä tuntui, että Whartonin uusista ystävistä jotkut eivät voineet salata pahanilkistä voitoniloa huomatessaan kuinka kärkkäästi nuori kansanvillitsijä takertui heidän syöttiinsä. Vaikka hän puolestaan epäilemättä vei heitä harhaan enemmän kuin he aavistivat. Marcella oli samaa mieltä kuin Hallinkin, ettei Wharton ollut se mies, joka sieti silkkisiteitä, jos arveli edullisimmaksi katkoa ne. Mutta yhtäkaikki tämä tyttönen, joka tummin, kummastelevin silmin tarkkasi tätä menoa — Whartonin esiintymistä ja hänen elämäntapaansa, tuomitsi sen petokseksi hänen asemaansa ja asiatansa kohtaan. Sitä hän ei ollut koskaan voinut uneksia, ja se herätti hänen halveksumistaan ja kiusasi häntä.
Marcellan oma suhde Whartoniin oli huomattavasti muuttunut. Onnettomuustapauksen jälkeen oli Wharton päivittäin kärsimättömänä tiedustellut Marcellan vointia rouva Lanelta ja milloin vaan hän tämän luona sattui yhteen neiti Boycen kanssa, osoitti hän hänelle ihailuansa, usein niin liiallista ihailuakin, että rouva Lane itsekseen harmitteli ja Marcella oli kiusaantunut. Toisinaan taas heidän mielipiteensä iskivät lujasti yhteen. Wharton muutti karvaa joka päivä. Marcella oli uneksinut henkevää ystävyyssuhdetta, mutta melkeinpä mahdotonta näytti olevan pysytellä välejä yksinkertaisella ja tuttavallisella kannalla. Toisinaan Wharton vanhaan imartelevaan, suorapuheiseen tapaansa osoitti Marcellalle huomaavaisuutta, toisinaan taas hänen käytöksensä oli miltei kylmähkö. Tapahtuipa kerran tai pari sekin, että hän jonkun mahtavan, ylhäisen ladyn läsnäollessa, laiminlöi tykkänään Marcellan. Kerran kun tämä tapahtui sävähtivät Marcellan posket äkkiä kuumiksi. "Hän pelkää, että luullaan hänen aikovan mennä naimisiin minun kanssani!" mietti hän.
Kesti hyvän aikaa, ennenkuin Harry Whartonin onnistui haihduttaa hänestä tuo epäluulon vaikutelma. Tähän asti ei Marcella ollut kertaakaan täydellä todella ajatellut naimisiin menoa hänen kanssaan. Mutta kun hän sitä ajatteli, niin hän oivalsi, että Wharton jo pohti sitä mielessään — ja että häntä arvelutti sellainen askel.
Kun tämä havainto selvesi Marcellalle, niin hänen käytöksensä kävi yhä karttavammaksi ja ylpeämmäksi Whartonia kohtaan, ja nuori sosialisti-edustaja sai ponnistella aika tavalla, ettei kadottaisi valtaansa häneen.
Eipä ollut Marcella niinmuodoin tyytyväisellä eikä rauhallisella päällä siinä akkunan ääressä istuessaan. Pettymyksen ja nöyryytyksen tunteet jäytelivät hänen sydäntään. Lisäksi vainosi hänen mielikuvitustaan alinomaa äsken eletty kauhunkohtaus. Hän oli masentunut, ja maailman kurjuus ja viheliäisyys painosti häntä raskaasti.
Akkunan musliiniverho pullistui äkillisestä ilmanvedosta, ja Marcella kurotti nopeasti kätensä sulkeakseen akkunan, ettei se pääsisi kiinni paiskautumaan. Joku oli avannut huoneen oven.
"Olinko puhaltaa teidät akkunasta ulos?" sanoi tytön ääni ja hänen takanaan seisoi puolittain arassa asennossa Betty Macdonald kevyessä, valkeassa kesäpuvussa, pienet, suipot keijukaiskasvot ja kullanhohtavat hiukset pilkistäen esiin suuren, varjoisan hatun alta.
"Tulkaa vain sisään!" sanoi Marcella arasti. "Lady Winterbourne palaa kai pian kotiin."
"Niin sanoi Pantonkin", virkkoi Betty ottaen hatun päästään ja vaipuen istumaan Marcellan vieressä olevalle jakkaralle. "Ja nyt ei Panton enää minulle kerro juttuja — minä olen opettanut hänet paremmille tavoille. Montako kertaa hän mahtaa päivässä valehdella? Ettekö usko tekin, että kiirastulessa on erikoinen pieni soppi varattu Lontoon hovimestareille. Panton toivoakseni, pääsee vähällä piinasta."