"Ei! ei!" sanoi Marcella innokkaasti, "älkää hävetkö! Onhan olemassa sellaisiakin ihmisiä, jotka kauneutta vieläkin jalostavat — jotka jakelevat ja antavat siitä ympäristölleen — heidän eteensä tekisi monesti mieleni polvistua ja pyytää, etteivät koskaan, koskaan häpeisi rikkaana olemista — sitä, että voivat ympäröidä itseään kauniilla esineillä ja että heillä on aikaa nauttia siitä. Sehän olisi yhtä kuin jos häpeäisitte raajarikkoa siksi, että olette terve ja vahva, tai sokeata siksi, että olette näkevä."
"Mutta, rakas lapsi", huudahti lady Winterbourne surkealla äänellä ja aivan ymmällä "kun meille on annettu kauneutta ja vapautta yllin kyllin — ja muiden raukkain täytyy kuolla ilman — —"
"Kyllä tiedän, kyllä tiedän!" sanoi Marcella tehden sukkelan, epätoivoa ilmaisevan liikkeen; "maailma on maailma. Ja ensi alussa luulemme, että se voi muuttua - että sen täytyy muuttua! — että varallisuutta — kauneutta ja lepoa — voidaan hankkia jokaiselle, se on — jos asiat olisivat toisin — jos sosialismi olisi vallalla — jos saisimme kapitalistit häviämään, — jos voisimme tasata kaikki alhaalta käsin ja ylhäältä käsin, kunnes kaikilla olisi 200 puntaa vuodessa. Tätä kysymystä tuumitaan ja pohditaan niin puolelta kuin toiselta. Ratkaisu ei tunnu niinkään vaikealta — satoja hyviä ehdotuksia syntyy ajatuksissamme! Mutta jo kotvan kuluttua kompastumme epäilyihin — käy vähitellen selväksi, etteivät unelmamme koskaan toteudu eivätkä voi toteutua — että kaikki ponnistelumme ovat turhia!"
Ääni raukesi ja sammui. Betty Macdonald tuijotti häneen haaveksivalla ihailulla. Lady Winterbourne näytti hämmentyneeltä ja onnettomalta, mutta oli samoin kuin Bettykin aivan Marcellaan uppoutunut. Lady Selina tarkasteli kaikkia kolmea myhäillen ja suurimmalla mielentyyneydellä, sitoessaan harsoa silmilleen ja huolellisesti korjaellessaan otsatukkaansa ja hivusneulojaan. Ermyntrude taas oli kadonnut sohvalta; melkein samassa kun Marcella alkoi puhua, oli hän muiden huomaamatta hiljaan noussut paikaltaan, sormi huulillaan uutta vierasta tervehtiäkseen. He jäivät seisomaan huoneen perälle talvipuutarhan oven kohdalle, mistä ei kaariakkunan ääressä istuvain ryhmästä kukaan heitä huomannut.
"Ettekö luule", sanoi lady Selina kevyesti yhä sovitellen valkoisilla sormillaan harsoansa, "että olisi hyvin viisasta lähettää kaikki radikaalit — varakkaammat radikaalit tarkoitan — joksikin ajaksi köyhien pariin? Se näyttää opettavan ihmisille niin paljon hyödyllistä!"
Marcella oikaisihe suoraksi ikäänkuin epämieluisan kosketuksen vaikutuksesta. Hän iski nopean silmäyksen seuralaisiinsa.
"Mitähän sitten luulette siellä opittavan?"
Lady Selina joutui hiukan ymmälle ja viivytteli vastausta.
"No", virkkoi hän, "kai ihmiset oppivat tyytymään kohtaloonsa — ja lakkaavat vaatimasta mahdottomia!"
" Luuletteko ", sanoi Marcella pitkään, "että köyhien parissa eläminen voi opettaa tyytyväiseksi ketään, jolla on inhimillisiä tunteita?"