"Jos armollinen neiti vaan sallisi hänen jäädä tänne", sanoi hän arasti, "niin me kaikki vuorostamme hoitaisimme häntä. Hän on Irlannista kotoisin, kuten armollinen neiti varmaan tietääkin. Hänellä ei ole yhtään ystävää Lontoossa, ja hän pelkää sairashuonetta kuin kuolemaa."
"Turhaa puhetta", sanoi lady — Selina tuikeasti. "Pitäisikö muka kaikkien töiden jäädä takapajulle siksi, että joku palvelijoista sairastuu. Ja vaikka vielä kuoleekin — eihän sitä koskaan voi tietää. Rouva Stewart maksakoon hänelle hänen palkkansa ja hankkikoon sitten paikalla toisen tytön hänen sijaansa."
Nyrpeännäköisenä ryhtyi tyttö työhönsä; ja asettaessaan järjestykseen lady Selinan pukineeseen tarvittavat moninaiset esineet — kimaltelevan atlaspuvun, jalokivet, hivusneulat, käherrysraudat, erilaatuiset puuterit ja kaunisteet, hänen korvissaan soi lakkaamatta pienen irlantilaistytön sydäntäsärkevä ruikutus, kun hän lapsen tavalla kävi kiinni ainoaan ystäväänsä. "Voi, Maria, Maria kulta, koeta saada hänet taipumaan — pyydä että saisin jäädä — minä teen kaikki, mitä tohtori käskee — minä kyllä joutuun paranen — ei minusta ole paljon vaivaa. Ja kova työhän se minut sairaaksi teki — ja yläkerran kosteat huoneet — niin tohtori sanoi."
Tunti myöhemmin seisoi lady Selina Alresford Housen upeassa vierashuoneessa vieraitaan vastaanottamassa. Hän oli pahalla tuulella ja vaikka Wharton saapui ajoissa ja hän päivällispöydässä — hänen täytyi luonnollisesti istua arvollisimpain vieraitten rinnalla — koetti lohdutella itseään sillä toiveella, että hän myöhemmin saa kahdenkesken jutella Whartonin kanssa, olivat päivälliset hänestä sietämättömän ikävät. Hänen pöytäkumppaninsa, toinen herttua, toinen tuomiorovasti, olivat hänestä kumpikin yhtä väsyttäviä. Ei maistunut hänestä ruoka eikä viinit, ja kerran, kun hänen katseensa puhelun lomassa osui hänen pöydän toisessa päässä istuvaan isäänsä, joka viikko viikolta kävi raihnaisemmaksi ja tylsemmäksi, hänet valtasi suuttumus ja vastenmielisyys. Hänen isänsä ikävystytti ja kiusasi häntä. Elämä oli usein surullista ja kolkkoa tässä suuressa talossa. Mutta hän tiesi sittenkin, että kun vanhus lepää haudassansa, ei hän enää ole yhtä merkitsevä henkilö kuin nyt, ja silloin on elämä oleva vieläkin sietämättömämpää.
Eikä ollut Whartonkaan niin eloisa kuin tavallisesti. Lady Selina tuumi itsekseen, että hän oli sen näköinen kuin ei olisi yökausiin nukkunut. Silmien nuorekas välke oli sammunut ja katse oli huolestunut ja rauhaton. Ja lady Selina tiesikin, että hänen asemansa alihuoneessa ei enää ollutkaan niin suotuisa ja tanakka kuin vielä pari viikkoa sitten — että Wilkinsin ja hänen hengenheimolaistensa vähäinen ryhmä yhä itsepintaisesti jarrutti puolueen yhteenliittymistä ja Whartonin pääsemistä johtomieheksi. Kai tuo iljettävä lakko Keski-Englannissa myös osaltaan uuvutti hänen voimiaan. Sotahuuto oli niin kuumeentapaisella kiihkolla heittäytynyt tähän työriitaan, että lady Selina oli useinkin nuhdellut häntä siitä.
Kun kaikki vieraat, Whartonia lukuunottamatta, olivat poistuneet talosta ja lordi Alresford nuokkui makeassa unessa lepotuolissaan, tiedusteli lady Selina syytä hänen hajamielisyyteensä.
"Oh, se on vaan sitä tavallista!" vastasi Wharton uunin reunaan nojaten. "Maailma on kurja paikka ja minun nukkeni on sahajauhoilla täytetty. Oletteko koskaan nähnyt nukkea, joka olisi muusta aineesta tehty?"
Lady Selina silmäili häntä tutkivasti mitään vastaamatta.
"Toisin sanoen", sanoi hän, "asiat eivät teiltä luonnistu oikein hyvin alihuoneessa".
"Ei", virkkoi Wharton miettiväisesti ja tarkasteli saappaitansa. "Ei — ei vielä."