XII LUKU.
Mutta eipä olisi luullut Whartonilta tällä haavaa liikenevän aikaa sellaisiin joutaviin asioihin kuin naisiin ja rakkausjuttuihin. Hän oli kertonut lady Selinalle, että hänellä oli alihuoneessa huolia. Itse asiassa hänen asemansa olikin vaan vankistunut siellä. Mutta hänen yksityiset asiansa työnsivät hänet hurjaa vauhtia peloittavaa ratkaisua kohti uhaten temmaista kaiken muunkin mukanaan.
Hän ei ollut vielä koskaan eläessään ollut niin pahassa pinteessä raha-asioiden tähden kuin nyt. Ensinnäkin hänen pelivelkansa olivat kasvaneet huimaavan suuriksi. Hänen peliystävänsä olivat kyllä hyväluontoisia ja suvaitsevaisia maksuun nähden. Mutta mikäli he olivat suvaitsevia, sikäli hän tunsi olevansa velvoitettu yhä edelleenkin käymään heidän luonaan. Ja häntä oli jo jonkun aikaa vainonnut alinomainen paha onni. Ennen — pitkää oli nämä velat maksettava ja niistä muutamat — jotka olivat kohonneet niin suuriksi, ettei hän rohjennut niitä ajatellakaan — olivat kiireellistä laatua.
Sitten Sotahuutokin puolestaan kävi hänelle viikko viikolta raskaammaksi taakaksi. Sen menot olivat suunnattomat, tulot tykkänään riittämättömät. Ilmoitukset vähenivät vähenemistään, eikä huonoa rahallista tulosta näyttänyt mikään voivan parantaa; se pysyi yhä samalla kannalla, vaikka kustannuksia supistettiin miten voitiin ja vaikka lehden kirjeenvaihtajaksi oli saatu niin sopiva ja kyvykäs mies kuin Louis Craven, jonka kirjeitä lakkomailta luettiin suurella mielenkiinnolla kautta koko maan. Olipa jo viikkopalkkojen maksustakin Whartonille syntymässä paha kiusa, ja kadonnut oli hänen tavallinen hilpeä mielialansa aina kun hän astui Sotahuudon toimiston kynnyksen yli. Toimittajat olivat ärtyisällä päällä ja nyreännäköisinä juoksupojatkin astuskelivat toimiston suojissa.
Lehden lakkauttamista hän ei voinut ajatella, se olisi ollut yhtä vaikeata kuin ylläpitää sitä. Lehteä vahingoittavia huhuja oli jo päässyt liikkeelle ja ne tuntuvasti alensivat sen myyntiarvoa. Wharton olikin jo itse selvillä siitä, ettei hän voisi myydä sitä ilman suurta tappiota. Lisäksi olisi lehden äkillinen lakkauttaminen vain vahingoittanut sen omistajan jo ennaltaan huonoa rahanluottoa ja valtiolliseltakin kannalta katsoen olisi tällainen toimenpide näin ratkaisevalla hetkellä ollut yhtä kuin vaarallinen tappion tunnustus. Sillä harmillisinta koko jutussa oli se, että Sotahuuto nyt oli täydellä todella tullut merkitseväksi sanomalehdeksi valtiollisessa suhteessa, että sitä nyt lukivat sellaisetkin henkilöt, joista Whartonin parlamenttaarinen tulevaisuus nykyhetkellä riippui; Damesleyn lakkoa puolustaessaan oli Wharton työväenedustajana tullut tunnetuksi laajoissa piireissä.
Lakkoa oli jo kestänyt seitsemättä viikkoa, ja intoa ja rohkeutta puhalsivat edelleen Whartonin "johtavat", Cravenin sotatantereelta lähetetyt kirjeet ja sanomalehtikirjoitusten vaikutuksesta syntynyt Sotahuudon lakkorahasto. Taistelussa oli jo ollut kaksi eri vaihekautta. Alussa kysymyksenalaiset metallityöntekijät, niin miehet kuin naiset, olivat vaatineet vanhoja palkkoja säilytettäviksi entisellään ja ylpeästi he olivat hyljänneet kaikki sovittelu-yritykset. Mutta noin kolmen tahi neljän viikon kuluttua, kun puute alkoi käydä tuntuvaksi jo ennaltaan puolittain nälkääntyneessä väestössä, työntekijät olivat suostuneet ottamaan osaa erääseen sovittelulautakuntaan. Tämän lautakunnan, johon kuului työväenedustajiakin, saivat työnantajat todisteluillaan niin vakuutetuiksi siitä, että mannermaalta uhkaava kilpailu teki palkkojen vähentämisen välttämättömäksi, että se puolittain säikähtyneenä kehoitti työntekijöitä myöntymään sopimusehtoihin, jotka olisivat olleet yhtä kuin työnantajain voitto.
Niin pian kuin tämä päätös oli päässyt leviämään työväenpiireihin herätti se työntekijöissä suuttumuksen niin myrskyisän, ettei sillä ollut mitään rajoja. Kokouksia pidettiin jos jossain, työmiesten edustajat sovintolautakunnassa erotettiin ja Craven, joka nuoren vaimonsa kanssa väsymättä matkusteli lakkomaat ristin rastin, kirjoitti päätöksestä kirjoituksen Sotahuutoon, jossa erinomaisen taitavasti selitettiin työntekijäin nykyinen asema. Se vastaanotettiin lakkolaisten piirissä kiitollisuuden ja innostuksen kyynelillä, ja sitä seurasi paikalla leimuava "johtava" Whartonin kynästä.
Siitä lähtien kaikki sovittelut olivat rauenneet. Sotahuuto oli asettunut jyrkästi vastustelevalle kannalle niin työnantajiin ja sovintolautakunnan päätökseen kuin kaikkinaisiin neuvotteluihin nähden. Lehdessä oli päivittäin palstoja pitkä lista niiden henkilöiden nimistä, jotka Sotahuudon kaunopuheisuuden hellyttäminä olivat sitoutuneet lakkorahastoa avustamaan.
Sillä välin oli outoja huhuja päässyt liikkeelle. Kerrottiin koko metalliteollisuuden sen kaikkine eri ammattihaaroineen olevan perinpohjaisen mullistuksen partaalla — kunhan vain tämä työriita ensin saataisiin päättymään. Pienemmät työnantajat olivat jo jonkun aikaa työskennelleet häviön uhalla ja suuremmat tehtaanisännät suunnittelivat — niin huhuiltiin — koko teollisuutta käsittävän suojelusliiton perustamista, jolloin tuotantokustannukset alennettaisiin ja työt järjestettäisiin pysyvästi.
Mutta tähän tarvittaisiin suurta pääomaa. Saataisiinko se kokoon? Työnantajain lausunnon mukaan oli tämä teollisuudenhaara ollut kurjassa tilassa jo vuosikausia, Saksan ja Belgian työtuotteet kun olivat olleet pahoja kilpailijoita suurimmalle osalle työtuotteita. Vuosia oli kuluva ennenkuin tällainen suojelusliitto — olkoonpa vaikka rahallisesti turvattukin — voisi päästä taattuun asemaan. Siinä tapauksessa että työntekijät myöntyisivät sovintolautakunnan päätökseen ja työnantajat voisivat varmasti luottaa siihen, että rauhallinen työkausi ainakin parin vuoden aikana seuraisi tästä puoleen, saataisiin eräiltä rahamiehiltä kyllä tarvittava apu ja kaikki kääntyisi silloin oikealle tolalleen. Suojelusliiton työssä olevat tehtaalaiset saisivat aikaa voittaen hyvät palkat, paremmat nykyisiä. Mutta ensin oli sovintolautakunnan päätös hyväksyttävä, muussa tapauksessa raukeaa suunnitelma tyhjiin ja koko teollisuushaara on suistuva perikatoon.