Anthony ja hän pohtivat väsymättä tätä asiaa. Eräänä iltana Anthony palasi kotiin nuoren venturistin, lakkoseudun mahtavimman työnantajan pojan, George Dennyn seurassa, jonka nimeä hän jo ennenkin oli Marcellan kuullen maininnut. Denny oli näihin aikoihin erään työväen vaalipiirin ehdokkaana, palava venturisti ja kapitalisti perheensä pilkkakirves, vaikka kohta olikin omaistensa kanssa vielä koko hyvissä väleissä. Isä piti häntä parantumattomana narrina ja äiti veisasi valitusvirsiä hänestä ystävilleen. Mutta milloin hän vain suvaitsi tulla heitä tervehtimään, otettiin hänet avosylin vastaan eikä hyvää suhdetta häirinneet mitkään rettelöt raha-asioissa, Denny kun aikaa sitten oli kieltäytynyt vastaanottamasta mitään aineellista apua isältään, elättäen itseään luentojen pitämisellä ja kirjailemisella.
Dennylle veljekset uskoivat epäilynsä ja hänkin oli jo puolestaan hyvän aikaa pyöritellyt asiaa mielessään. Hän oli suurella mielenkiinnolla seurannut lakon kulkua ja oli sekä kiukustunut että tyrmistynyt lukiessaan Sotahuudossa ne kirjoitukset, jotka sittemmin johtivat lakon häviöön.
Keskusteltuaan Cravenien kanssa hän poistui sillä lujalla päätöksellä, että ensi tilassa söisi päivällistä kotonaan. Niinpä hän läksi Hertford Streetille, otettiin vastaan riemulla ja alkoi sitten päivällispöydässä ja myöhemminkin tahallisesti kiusotella isäänsä yhteiskunnallisilla ja valtiollisilla kysymyksillä, joita he tavallisesti väistivät puheissaan.
Ukko Denny lankesi ansaan, tulistui ja menetti kerrassaan malttinsa, ja kun poika ovelasti — juuri otollisella hetkellä — vetosi Harry Whartonin kantaan jossain työväenpuolueen nykyistä ohjelmaa koskevassa kysymyksessä, heittäytyi hän taapäin tuolissaan pilkallisesti nauraa hohottaen.
"Wharton, Wharton? Vai puhut sinä minulle siitä miehestä?"
"Miksen puhuisi?" virkkoi poika rauhallisesti.
"Koska hän on petkuttaja, poikaseni — ei muuta kuin tavallinen petkuttaja — jopa minunkin näkökannaltani katsoen — saatikka sitten sinun."
"Työväenpuolueen johtajista sinä isä olet aina valmis uskomaan kaikkea ilkeyttä, sen tiedän vanhastaan", vastasi George Denny arvokkaasti.
Vastaukseksi isä työnsi kätensä povitaskuunsa ja vetäen esiin nahkasalkun, jossa hänen oli tapana säilyttää tärkeitä papereita, sieppasi hän sieltä nimiä ja numeroita sisältävän paperin ja piteli sitä hiukan tutisevin sormin poikansa silmäin edessä.
"Siinä! lue ja tuki suusi! Viime viikolla — minä ja liiketoverini ostimme tämän miehen — ja hänen mainion sanomalehtensä — 20,000 punnan pikkusummalla. Meidän kannatti se tehdä ja niinpä sen teimme. Sinä tietenkin tuomitset sitä katalaksi menettelyksi. Minä puolestani katson sen aivan oikeutetuksi ja luvalliseksi. Mies oli saattaa koko teollisuushaaran häviöön. Jotkut meistä olivat väijyksissä ja saivatkin onneksi urkituksi, että hän oli kovassa rahapulassa, velkoja oli vaikka minkälaisia — sanomalehtikiinnityksiä, pelivelkoja ja vaikka mitä. Hankimme ovelan miehen, joka otti viedäkseen perille meidän ehdotuksemme. Kärkkäämmin kuin olimme voineet aavistaakaan, tarttui hän ansaan. Sanomattakin ymmärrät" — lisäsi hän katsahtaen ylös poikaansa — "että tämä paperi on näytetty sinulle mitä suurimmassa salaisuudessa. Mutta arvelin isänä olevani velvollinen varoittamaan sinua luottamasta liiaksi muutamiin aatetovereihisi!"