"Olisihan minun todella pitänyt olla valmistautunut tähän", virkkoi hän viimein pitkään — "ja luulenpa nyt käsittäväni! Te kadutte viimevuotista tekoanne. Käyhän se selvästi ilmi kirjeestänne. Te haluatte vallata takaisin menettämänne alueet. No niin! — sehän on aivan luonnollista! — aivan ymmärrettävää! Kun asiat ovat selvillä — ja minä olen päässyt hiukan toipumaan tästä iskusta — silloin kai sallitte minun toisen kerran teitä onnitella! Sillä välin —"
Marcellalta pääsi heikko parahdus, ja sitten hän äkkiä puhkesi kiihkeään kyyneltulvaan. Mutta kun Wharton äkillisen häpeän valtaamana yritti puolustautua — lepyttää häntä — peräytyi Marcella hänestä melkein kauhun eleellä.
" Te ette tunnustanut" ja hän kiinnitti Whartoniin niin merkitsevän katseen, että tämä väisti sitä — "mutta te pakoitatte minut tunnustamaan. Niin, minä kadun " — hän hengitti rajusti. "Näiden viimeisten viikkojen kuluessa olen koettanut pettää itseäni — paeta tuskaani — ja kun sinä iltana puhuitte minulle rakkaudestanne — olisin halusta uhrannut mitä vain minun vallassani oli, jos olisin voinut tuntea samalla tavalla kuin nuori tyttö, joka onnellisena ojentaa kätensä rakastetulleen. Minä koetin päästä siihen tunteeseen. Mutta onneton ja häikäilemätön vaikka olinkin, tunsin jo silloinkin sydämessäni — että se oli mahdotonta! Jos te otaksutte — jos teitä haluttaa otaksua — että minulla — minulla on toiveita ja suunnitelmia, yhtä halpamaisia kuin mahdottomia — en sille tietysti mahda mitään. Mutta oikeutta ei kellään ole ajatella tai sanoa sitä. Herra Wharton — —"
Kooten kaiken mielenmalttinsa hän ojensi Whartonille valkean kätensä.
"Pyydän — lausukaa minulle jäähyväiset. Meidän ei olisi pitänyt ensinkään tutustua toisiimme — kaikki on alun pitäen ollut pelkkää turhamaisuutta — ja erehdystä — ja kurjuutta. Olen kiitollinen teille kaikesta, mitä teitte, ja olen aina oleva kiitollinen. Minä toivon — oh! kuinka hartaasti minä toivon, että jollain tavalla suoriudutte tästä ahdingosta. Minä en tahdo tehdä kuormaanne raskaammaksi. Jospa voisin jotain tehdä puolestanne! Mutta en voi. Nyt teidän on mentävä. On myöhä. Minun täytyy kutsua tänne ystäväni, rouva Hurd."
Heidän silmäyksensä iskivät yhteen, Marcellan lujana, mutta samalla surumielisenä, Whartonin kuumeisena ja verestävänä.
Sitten Wharton teki rajun liikkeen — ikäänkuin pyyhkäistäkseen Marcellan iäksi pois tieltään — ja siepaten hattunsa astui hän ovelle ja katosi.
Marcella lyyhähti tuolille melkein tajuttomana ja istui siinä kauan pää käsien varassa. Mutta Whartonin ääni ei nyt kajahtanut hänen korvissaan.
" Pahoin olet minua kohtaan menetellyt — rukoilen Jumalaa, ettet itseäsi kohtaan menettelisi vieläkin pahemmin tulevaisuudessa! "
Yhä uudelleen nämä unohtumattomat sanat syöpyivät hänen sisäiseen haavaansa — ja hän nautti sen kirvelevästä tuskasta. Ja lamauttavan uupumuksen ja epätoivon vähitellen poistuessa, tuntui hänestä kuin hän hiipisi erään rakastetun olennon luo, joka tästä puoleen oli oleva hänen sielunelämänsä ainoa ja salainen seuralainen.