Kyynel valahti Marcellan poskelle, ja hän kuivasi sen salavihkaa nenäliinallaan. Mutta jo samassa hänen aatoksensa kääntyivät itsekkäisiin mietelmiin. Hänessä heräsi hurjan ikävöivä halu kertoa Aldousille paljon enemmän kuin koskaan ennen heidän kurjista kotioloistaan hänen ensimäisen nuoruutensa aikana, kuvailla hänelle niitä surkeita oloja, jotka olivat lannistaneet häntä lapsivuosina ja surkastuttaneet hänen äitinsä luonteen. Usein hän salaisesti syytti menneisyyttä kun hän yritti puolustautua. Puolustautua mistä? Kihlausaikansa käytöksestä, kun hän oli osoittanut niin suurta hienotunteisuuden, vilpittömyyden ja sivistyksen puutetta.
Eikö hän sitten milloinkaan — ei milloinkaan — saa puhua siitä Aldousin kanssa! tyhjentää hänelle sydäntänsä — pyytää häntä tuomitsemaan, ymmärtämään, antamaan anteeksi! — Hän tempautui irti näistä mietelmistä ja hänen mieleensä välähti äkisti juopa, mikä heidät eroitti. Betty Macdonaldin oleskelu Maxwell Courtissa — ja hänen tulokseton tunnustuksensa Hallinille tämän kuolinvuoteella, tunnustus, joka olisi pannut hänet sisäisesti häpeämään, jollei jotain viihdyttävää ja pyhittävää olisi aina hiipinyt hänen ajatuksiinsa, milloin hän vain Hallinia ajatteli.
Ei! hänellä ei enää saanut olla mitään itsekkäitä vaatimuksia tähän mieheen. Hänen oli oltava tyytyväinen, että oli ainakin voittanut hänen ystävyytensä.
Sekanaisena jonona kaikki nämä mietelmät kiitivät hänen aivoissaan. Aldous, kun näki hänen istuvan siinä vanhassa, tutussa asennossaan, pää kumarassa ja kädet polvilla, arveli että hänen ajatuksensa pyörivät yhä äidissä, vaikk'ei hän saanut niitä sanoihin puetuksi.
"Entä teidän tuumanne", virkkoi Aldous viimein lempeästi. "Oh! ei se ole mitään", sanoi Marcella kiireisesti. "Pelkään että te pidätte sitä mahdottomana toteuttaa — kenties vaaranakin. Nähkääs, koska kukaan ei ole riippuvainen minusta — koska minä oikeastaan olen aivan yksin maailmassa — sopisi minun hiemasen kokeilla. Neljä tuhatta puntaa vuodessa on paljon enemmän kuin mitä minä kulutan tai ainakin — mitä minun olisi lupa kuluttaa itseäni varten. Minulla ei ole nykyisin enää aivan samat mielipiteet kuin ennen. Minä aion pysyttää tämän talon hyvässä kunnossa — aion kaunistaa sitä ja jättää sen seuraajalleni ehkäpä vielä kauniimpana kuin se oli minun tänne tullessa. Ja minä aion pitää täällä niin paljon työvoimia, että voin tehdä sen koko seudun väestön yhteiskunnalliseksi keskustaksi — katsomatta siihen, mihin luokkaan he kuuluvat. Tahtoisin että se meille kaikille — varsinkin vallan köyhille — olisi oleva huvituksen, virkistyksen ja seurustelun tyyssija. Kun oikein ajatellaan" — hänen poskensa rusottivat innostuksesta — "on itse kukin maatilan-alustalaisista omalla tavallaan jo monen sukupolven aikana ollut jossain määrin osallisena tämän talon kehityksessä. Siksipä soisin, että se anastaisi sijan heidän elämässään — että se kuuluisi heille — olisi heidän ylpeytensä kuten minunkin. Mutta siinä ei vielä kaikki. Väki täällä ei voi mistään nauttia, ennenkuin sille annetaan inhimillisemmät elinehdot. Kuten tiedätte, ovat palkat, meillä hyvin alhaiset, paljon alhaisemmat" — lisäsi hän arasti — "kuin teillä. Ne ovat keskimäärin yksitoista, kaksitoista shillingiä viikossa. Nyt kuuluu tilalla olevan noin satakuusikymmentä työläistä — meidän ja lampuotien työväkeä yhteensä. Näistä ovat luonnollisesti toiset nuorukaisia, toiset vanhuksia, jotka työskentelevät vain puolella palkalla. Herra Craven ja minä olemme tehneet laskusuunnitelman ja olemme tulleet siihen tulokseen, että jos viikkopalkkaa enennetään viidellä shillingillä miestä kohti — jolloin täysin työkelpoinen mies voisi ansaita punnan viikossa — lisäisi se menoja kahdella tuhannella punnalla vuodessa."
Hän vaikeni silmänräpäykseksi.
"Pahinta lienee teidän saada lampuotinne siihen tyytymään", hymyili Aldous kotvan kuluttua.
"Niin tietysti! Mutta minä kutsutan heidät kokoukseen. Olen keskustellut asiasta herra Frenchin kanssa — hän tietysti luulee minua hulluksi! — mutta hän antoi minulle kumminkin muutamia neuvoja. Minun pitäisi heille ehdottaa aivan uudet kontrahdit, missä heille alennettua arentimaksua vastaan suodaan joitakin pieniä etuja, joiden Louis Craven arvelee houkuttelevan heitä, ja jotka varmasti tulevat korvaamaan palkankoroituksen. Mutta silloin heidän myös on sitouduttava maksamaan työmiehilleen kysymyksessä oleva palkankoroitus."
Hän katsahti Aldousiin kiihkeä kysymys silmissään.
"Teidän on otettava huomioon", vastasi tämä sukkelasti, "että vaikka kohta maatila on vaurastumassa ja vaikka lampuodit jo toista vuotta ovat kunnolleen suorittaneet maksunsa, saattaa minä hetkenä tahansa sattua huonoja aikoja, jolloin ette voi saada kaikkia saatavianne. Koska lampuodit tulevat maksamaan saman kuin ennenkin nyt toisessa muodossa, jää tämä teidän vahingoksenne kuten ennenkin. Oletteko tuuminut mitään tällaisen sattuman varalle?"