"Minä puolestani" — sanoi Aldous ja hänen äänensä kävi araksi ja karttavaksi kuten aina kun hän puheli omista asioistaan — "maksan kaksi tai kolme shillingiä enemmän kuin lampuotini tavallisesti; ja sitten meillä on eläkekassa. Mutta minusta on aina tuntunut, että maatilani työväenolojen perinpohjainen mullistus saattaisi tuoda matkassaan siksi suuria vaaroja, ettei se oikeuta tällaista menettelytapaa. Luulenpa toisinaan, että lampuodit ne eniten hyötyisivät tällaisesta kokeesta."
Marcella väitti kiivaasti vastaan, ja Aldous oli ihastuksissaan nähdessään hänet jälleen entisessä ryhdissään — itsevarmana, itsepintaisena ja ylevämielisenä, nähdessään tuon vanhan, tutun päännytkähdyksen ja dramaattiset eleet.
Mutta sen ohessa oli hän kaiken aikaa kiusallisessa jännityksessä, sillä hänen kielellään paloi huomautus, joka oli sanottava, jos hän mieli täydellä todella olla tytön neuvonantaja.
"Mutta nähkääs", sanoi hän Marcellaan katsomatta, kun tämä viimeinkin lopetti sanatulvansa vetääkseen henkeänsä, "teidän on myös ajateltava niitä, jotka perivät tilan teiltä, ja teidän on myös ajateltava — että mahdollisesti voitte mennä naimisiin — ennenkuin sitoudutte lahjoittamaan muille puolet tuloistanne".
Nyt hän oli niin hermostuneessa mielentilassa, että hänen täytyi herkeämättä katsella Marcellaa. Hänellä oli niin kiusallista pukea tämä ajatus sanoihin, että ääneen tuli hänen tietämättään kova, kylmähkö sävy. Marcellasta tuntui äkkiä kuin olisi hänet kovalla kädellä työnnetty takaisin — hän loukkaantui siitä, mitä toinen oli pakoittavana velvollisuutena lausunut.
"Enpä luule, että minun on tarpeellista sitä ajatella — tässä yhteydessä", virkkoi hän ylpeästi. Ja nousten pystyyn, alkoi hän koota papereitaan yhteen.
Lumous oli murrettu. Aldous tunsi, että hän oli tarpeeton.
Vaitonaisena ja juhlallisena Marcella astui halliin Aldousin seuraamana. Kirjastosta kuului äänekästä puhetta.
Hämmästyneenä avasi Marcella oven, ja siellä istuivat takan ääressä vastatusten Betty Macdonald ja Frank Leven.
"Jumalan kiitos!" huudahti Betty rientäen Marcellan luo ja suudellen häntä. "Enpä tottakaan tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos sir Frank ja minä olisimme kauemmin jääneet kahden!" Tyttö oli hehkuvan punainen ja kuohuksissaan, ja hänen silmänsä liekehtivät suuttumuksesta. Frank sitävastoin näytti nololta ja nujerretulta.