Pastori oli vastaanottanut Marcellan entisellä lempeällä, vaikka hieman viileällä ystävällisyydellään. Kaksi vuotta takaperin hän oli ravistanut päätään Marcellan mielipiteille ja parannusyrityksille, ja usein peittelemättä niitä moittinutkin, ainakin Marylle. Nyt hän oli painanut alas entisen arvosteluhalunsa ja oli hyvin kärkäs pysymään hyvissä väleissä Mellorin omistajan kanssa, sillä hänestähän tästä puoleen poloisen kylän vaurastus oli riippuva.
Marcellan naputukseen kuului vastaukseksi huoneen sisästä heikko "Tulkaa sisään". Hän astui ruokasaliin ja tapasi Maryn istumassa vesissä silmin pienen pöydän ääressä. Hänen edessään oli läjä kirjeitä, jotka hän kiireesti työnsi syrjään Marcellan tullessa sisään. Mutta hän ei yrittänyt salata mielenliikutustansa.
"Mitä nyt, Mary kulta? Kerrohan minulle", sanoi Marcella käyden istumaan hänen viereensä ja painaen lempeän suutelon Maryn kädelle.
Ja Mary kertoi. Se oli hänen elämäntarinansa — koruton, jokapäiväinen tarina, jommoisen kätkee sydämeensä moni yksinäinen, maailman poluilla huomaamattomana vaelteleva ristinkantaja. Kun Charles Harden jonkun aikaa luennoi Oxfordin yliopistossa omassa osakunnassaan, oli Mary, joka silloin oli aivan nuori, asunut hänen luonaan vuoden ajan. Charlesin ystävät, heistäkin useimmat pappismiehiä tai papiksi aikovia ja hänen laisiaan muutenkin, tulivat useasti sunnuntai-teelle heidän luokseen tai ottivat osaa heidän vaatimattomiin huvituksiinsa. Näistä oli muuan nuori pappi, joka juuri oli alkamaisillaan ensimäisen virkavuotensa, rakastunut Maryyn. Tämä ei vielä nytkään voinut puhua tästä rakkaussuhteesta, vapisevalla äänellä hän vain pyyhkäisemällä kosketti sitä ja kiirehti sitten jutun surulliseen kehitykseen. Herra Shelton sai toivomansa papintoimen eräässä Lincolnshiren pitäjässä ja nuoret toivoivat voivansa viettää häitä vuoden tai parin kuluttua. Mutta purevan kylmänä talvi-iltana, kun herra Sheltonin oli pakko, viedessään Pyhää Ehtoollista erään kuolevan pitäjäläisensä luo, kulkea nummen läpi, joka oli seudun tuulisimpia, oli hän vilustunut niin pahasti, että ankara nivelluuvalo oli seurauksena. Ja voi ihmiskohtalon salaisia oikkuja! Tästä kärsimyksestä, jonka hän oli itselleen hankkinut jalolla uhrautuvaisuudellaan, kehittyi ennen pitkää pahempi tauti — morfiinihimo, jonka hävittävä vaikutus pian alkoi näyttäytyä niin ruumiillisesti kuin sielullisesti. Sen huomasi ensin onnettoman veli, joka kuletti hänet Lontooseen parantumaan. Itse hän sillä välin kirjoitti Marylle ja antoi hänelle takaisin vapautensa. "Minulla ei enää ole minkäänlaista tahtoa, en ole enää mies", kirjoitti hän. "Minä solvaisisin sinua, ellen purkaisi liittoamme ja synnillistä olisi sinunkin siinä pysyä." Charles, joka arvosteli asiata heltymättömältä, askeettiselta näkökannalta, oli samaa mieltä ja niinpä Mary murtuneella mielellä alistui.
Mutta toivo leimahti vielä kerran eloon. Veljen huolet ja rakkaus eivät jääneet palkitsematta, huhuttiin, että hän oli perinpohjin parantunut ja että hän aikoi uudelleen ryhtyä työhönsä. "Juuri kaksi vuotta sitten, silloin, kun sinä tulit tänne, rupesin minä uskomaan, että kaikki saattaisi vielä kääntyä hyväksi" — Mary puhkesi uudelleen kyyneliin — "Mutta oltuaan kuusi tai kahdeksan kuukautta papillisessa työssä Lontoossa, sai hän vian keuhkoihinsa ja hänen morfiinin tuhoama ruumiinsa ei pystynyt lujaa vastarintaa tekemään."
"Viime joulukuussa hän kuoli Madeirassa", sanoi Mary hiljaan. "Minä tapasin hänet ennenkuin hän lähti Englannista. Me kirjoitimme toisillemme loppuun asti. Rauhallisena ja Herran tahtoon tyytyen hän täältä erosi. Tämä kirje on Madeiran kappalaiselta, joka oli hyvin ystävällinen hänelle ja on luvannut minulle pitää huolta hänen haudastaan."
Siinä kaikki. Se oli sentapainen tarina, jonka saattoi arvatakin pyöreäposkisella, haikeamielisellä Mary Hardenilla olleen, ja hän kertoi sen uskonnolliselle ja yhteiskunnalliselle käsityskannalleen ominaiseen tapaan, vanhentunein, kulunein lauselmin, jotka eivät ainakaan hänen silmissään olleet vielä kadottaneet alkuperäistä tuoreuttaan ja merkitystään.
Marcellan harras osanotto kuvastui hänen kasvoillaan. He puhelivat vielä puolen tuntia tästä, mutta sitten kietoi Mary käsivartensa ystävänsä kaulaan.
"Kas niin!" sanoi hän, "nyt ei puhuta enää siitä. Olen hyvilläni, että kerroin sinulle. Se oli minulle oikea lohdutus. Ja — en tarkoita pahaa — mutta ennen aikaan en olisi voinut kertoa sinulle tätä — on ihan kumma kuinka paljon enemmän sinusta pidän nyt kuin silloin, jos kohta mielipiteemme nytkin törmäävät yhtä paljon yhteen."
Molemmat nauroivat, vaikka vesissä silmin.