Hänen tumma päänsä painui jälleen Aldousin rinnalle.
"Vai oli se Frank", sanoi tämä — "Frank! Noin kaksi tuntia sitten näin akkunastani hänen istuvan Betyn kanssa lohipuron rannalla. He olivat kalastavinaan, mutta mikäli minä saatoin nähdä, juttelivat he käsikädessä puutarhurin ja koko maailman nähden. Minulla oli jo varalla ankarat torat heille, mutta antamatta ne nyt jäävät, ja jäisivät kai kuulemattakin. Frankin mentoriksi en enää kelpaa."
Hän veti Marcellan luokseen ja silmäili häntä kiinteästi.
"Sanonko sinulle", puhui hän hiljaan — "näytänkö sinulle jotain — jota kannoin sydämelläni tänne astuessani?"
Hän työnsi kätensä takkinsa povitaskuun ja veti esille pienen yksinkertaisen, mustan nahkasalkun. Kun hän avasi sen Marcella näki sen sisältävän kynäluonnoksen itsestään; sen oli muuan Maxwell Courtissa vieraileva nuori taiteilija tehnyt eräänä iltana, ja — pienen metsäköynnösoksan.
Onni ja haikeamielisyys vaihtelivat Marcellan kasvoilla kun hän katseli niitä. Ne muistuttivat hänen kylmistä, itsekkäistä ajatuksistaan, jotka Aldousin uskollisuuden rinnalla esiintyivät vieläkin räikeämpinä. Mutta Marcella oli luopunut kaikista oikeuksista itsensä suhteen — eipä hänellä niinmuodoin ollut oikeutta edes vihata itseään. Avuttomana, lapsellisen rukoilevin silmin ojensi hän Aldousille kätensä ikäänkuin mykkänä anoen häneltä vastausta tunnustuksensa viimeiseen sanaan.
Aldous tuskin kuuli hänen heikon kuiskauksensa.
"Suoda anteeksi?" virkkoi hän, melkein ylenkatseellisesti. "Käsi, joka vapauttaa, ääni, joka lahjoittaa uuden elämän, ei kaipaa anteeksiantoa. Valitse sopivampi sana — vaimoni!"