"Mutta ei hänelle työtä anneta, ei hänelle työtä anneta", sanoi hän väännellen käsiään. "Ei meikäläisille mikään luonnistu. Ja Jim on aina tehnyt työtä, kun sitä vain on saatu."
Ulkoa kuului askeleita. Rouva Hurd riensi ovelle, ja lyhyt, vinoselkäinen mies, jolla oli iso pää ja punainen tukka, kompuroi pimeässä sisään. Hän oli ylt'yleensä liassa ja nähtävästi pitkästä kävelystä uupunut.
Hän pysähtyi kynnykselle ponnistellen silmiään hiilloksen valaisemassa pimeässä.
"Se on neiti Boyce", virkkoi vaimo. "Saitkos mitään?"
"Työmiehiä on taas erotettu eikä uusia enää oteta", sanoi Hurd lyhyesti, vaipuen takan viereen tuolille.
Marcellaa, joka odotti toisenlaista tervehdystä, hän tuskin tervehti. Neiti Boyce oli alun pitäen, heti Melloriin tultuaan, tuntenut lämmintä harrastusta tätä miestä ja hänen perhettään kohtaan. He erosivat muusta kylän väestä. Kenties siihen oli syynä miehen viallisuus — joka ei kumminkaan tehnyt häntä vastenmieliseksi — ja sen vastakohtana vaimon liikuttava suloisuus, kenties heidän keijukaismaiset lapsensa, joiden sädehtivät sinisilmät kysyvinä tarkastivat maailmaa keskellä pieniä, kalpeita, punaisten suortuvain ympäröimiä kasvoja. Marcella oli väsymättömällä innolla pyrkinyt tunkeutumaan tämän talonpoikaiselämän perimäiseen sopukkaan. Se oli hänestä niin ongelmallinen ja viehättävä, tämä elämä, pääasiallisesti senvuoksi, että se oli niin puutteellista ja kosketti niin läheltä eläimellistä yksinkertaisuutta. Pian hän huomasi tai luuli huomaavansa, että Hurd oli naapureitaan sivistyneempi. Marcellan jutellessa politiikasta tai sosialismista tämä kuunteli hänen puhettaan poltellen piippuaan, ja vaikka Hurd puolestaan ei puhunut paljon mitään, oli Marcella tyytyväinen ja luuli tietävänsä, että Hurd iloitsi hänen käynneistään. Hän oli myöskin vakuutettu siitä, että Hurd toisinaan luki Marcellalta lainaksi saamiaan työväenlehtiä ja venturistisia lentokirjasia, sillä ne olivat aina aika tavalla töhrittyjä, kun ne annettiin Marcellalle takaisin.
Mutta tänä iltana hän oli liian ärtynyt ja uupunut välittääkseen Marcellan seurasta, ja tämä älysi Hurdin levottomista, kiusaantuneista katseista, yhteenpuristetuista huulista ja värähtelevistä sieraimista, että hän odotti kärsimättömästi Marcellan lähtöä.
Marcella oli loukkaantunut. Hän oli tarmokkaasti koettanut johtaa Hurdin perheen elämää paremmalle tolalle. Niinpä hän nytkin, miehen ilmeisestä vastahakoisuudesta huolimatta, jäi tupaan ja ahdisteli häntä kysymyksillä ja ehdotuksilla. Sanomalehti-ilmoitukseen Hurd tuskin vilkaisikaan.
"Ennenkuin minä sinne ehdin, on jo sata muuta ilmoittautunut", kuului hänen vastauksensa. Marcella kysyi, oliko hän kuulustellut työtä Maxwell Courtin isännöitsijältä. Hurd ei vastannut, mutta rouva Hurd kertoi arasti kuulleensa lordi Maxwellin aikovan talvella rakennuttaa uuden ajotien. Mutta hovin omia miehiä oli koko joukko työttöminä ja he saavat tietysti ensi kädessä työtä.
"Mutta nyt metsästysaikaan ei liene mahdotonta saada työtä", väitteli Marcella itsepintaisesti. "Fasaaninmetsästyksessä tarvitaan enemmän väkeä. Minä voisin tiedustella Westallilta — minä tunnen häntä hiukan."