"Sitte", huudahti Klaudia, "ei ollut pelkoni suotta, ja se oli Javani, joka seurasi meitä. Hyvä Jumala, pelasta meitä hänen vihastansa!"
Molemmat, sekä Theophilo että Naomi, kävivät levottomaksi Deborahn kertomuksesta, sillä he olivat äskettäin kuulleet Javanin puhuvan niin äreästi natsaretilaisista, että varmasti uskoivat hänen kaikin voimin vainoovan ja koettavan hävittää niitä, jotka kantoivat sitä nimeä. Klaudia pyysi Theophiloa heti jättämään heidän, ett'ei Javani palattuansa näkisi heitä yhdessä ja tämä nuori natsaretilainen oli juuri aikomuksessa poistua, kun Javani tuli sisälle ja teeskennellyllä ystävyydellä kutsui hänen takaisin.
"Tule, Theophilo", sanoi hän, "minulla ei ole näinä päivinä ollut aikaa olla paljoa kanssasi. Olen sinulle suuressa kiitollisuuden velassa kun olet täyttänyt minun velvollisuuteni sisartani kohtaan ja häntä veljellisesti suojellut ja hoitanut. Menkäämme penkereelle vanhempieni luokse, niin siellä voit heille puhua, missä olette olleet; varmaankin olitte kävelyllä pitkän matkan tuolla puolen Hinnomin laaksoa."
Huonosti peitetty ivallisuus piileksi Javanin sanoissa, ja ne, joihin puheensa koski, ymmärsivät sen hyvin. Molemmat naiset vaalenivat kauhistuksesta, mutta Theophilo pysyi rauhallisna.
"Niin", vastasi hän, "minä luulen että tilintekoni siitä, mitä olemme kuulleet ja nähneet kävelymatkallamme, on kiinnittävä kaikkein mielet, ja minä tahdon sen itse kertoa. Naomi ja Klaudia eivät saa minua keskeyttää."
Tämän sanottuansa katsahti hän molempiin naisiin silmäyksellä, joka sanoi, että hänellä oli tuuma, jota pelkäsi heidän tyhjäksi tekevän. Ulkona penkereellä eivät kuitenkaan tavanneet vanhempiansa, ja kun Javani meni heitä hakemaan, sanoi Theophilo sillä välin Naomille ja Klaudialle, että hän hyvin ymmärsi Javanin tarkoittaneen heidän kävelyänsä.
"Mutta" lisäsi hän, "luulen voivani eksyttää hänen ja saattaa teidän turvaan, kun vaan te kumpikin lupaatte olla vaiti ja annatte minun puhua yksin. Tiedätte, että minä en sano muuta kuin mikä on totta ja oikein."
"Ah niin", sanoi Klaudia, "minä jätän kaikki teille, ja vaikka Naomi mielukkaammin tahtoisi puolustaa itseänsä, pitää hänen nyt lupaaman olla vaiti. Minä puolestani en koskaan tahtoisi sanaa vaihettaa tuon villin Javanin kanssa."
"Sinä, Klaudia, ajattelet aivan pahaa veljestäni", sanoi Naomi. "Hänen luontonsa on äkkipikainen, ja hänen kiivailunsa näyttää toisinaan kostonhimoiselta, mutta hänellä on luonnollinen sydän ja minulle on hän palattuansa osoittanut suurta ystävyyttä. Ehk'ei hän sentään tuntisi kävelyämme Bethaniassa tahi ainakaan sen tarkoitusta. Ennen sain minä soitolla hänen kiivaan luontonsa rauhoittumaan; minä menen noutamaan harppuni ja koetan, vaikuttaako se vielä saman. Älä hätiköitse sanoissasi, Theophilo, ja minä lupaan olla puheesesi sekoittumatta."
Naomi puhui enemmän luottoisuudella kuin suoraan, kun hän näki Klaudian olevan säikähdyksissä ja Theophilon päättäneen ottaa tärkeän askeleen.