"Anna minulle anteeksi, että hetkisen epäilin sinua", sanoi hän. "Kyllä vien tervehdyksesi sisarelleni, vaikka pelkään hänen antavan sille suuremman arvon kuin olisi hänen levollensa toivottavaa. Jos niin onnettomasti kerran kävisi, että hän tarvitsisi romalaisen suojelusta, niin ei ole ketään, joille hänen niin kernaasti uskoisin kuin sinulle."
Tämän sanottuaan lähti Javani Marcellon luota, joka silmänräpäyksen katseli hänen jälkeensä ja sitte kääntyi menemään leiriin. Kun hän sinne tuli, tapasi hän Klaudion melkein epätoivossa Javanin karkaamisen tähden. Luottaen vangin valantapaiseen lupaukseen, ett'ei lähtisi leirinpiiristä minkään, oli hän antanut hänelle tavallista suuremman vapauden ja pelkäsi nyt ankaraa rangaistusta huolimattomuudestansa. Marcello lohdutti häntä vakuutuksella, koettavansa, niin paljon kuin suinkin lauhduttaa isänsä vihaa ja kun ei Rufostakaan ollut aivan vastenmielistä ystävänsä pojan karkaaminen, puhui hänkin Klaudion puolesta ylipäällikölle. Niin kova kuitenkin oli järjestys romalaisessa leirissä, että jollei arvossa pidetty Rufo olisi puhunut Klaudion puolesta olisi hän varmaankin saanut horjahduksensa hengellänsä maksaa, minkä hän nyt sai suorittaa helpolla rangaistuksella.
Sitte kun Placido oli valloittanut Peraean, pysähtyi hän Jerikon läheisyyteen odottamaan määräyksiä Vespasianolta, joka äskettäin oli Romasta saanut sanomia gallilaisen sotaherra Binder'in kapinasta keisaria vastaan. Käsittäen, että hänen joukkonsa tulisi tarvittavaksi kapinan tähden syntyneessä sodassa, rupesi Vespasiano kiiruhtamaan sotaa Palestinassa loppuun. Sen vuoksi valloitti hän kaupungin toisensa perästä ja voittomatkan tehtyänsä Idumean lävitse tuli hän Jerikoon ja yhdistyi siellä Placidon sotajoukko-osastoon. Kaupunki antautui kohta kun suurin osa sen asukkaista oli paennut jo ennen romalaisten tuloa. Jerikossa, jossa Vespasianolla oli päämajansa, lähetti hän osastoja kaikille haaroille ja jo uhattiin Jerusalemia piirityksen kauhulla. Mutta Herra vielä sysäsi uskottomalle kansalle määrätyn rangaistuksen tuonnemmaksi ja pidensi sille armon aikaa, jos se sillä ajalla tahtoisi etsiä häntä, joka sydämestänsä antaa anteeksi ja hyvin tekee. Romasta tuli sanoma, että Neroni oli tapettu, hallittuansa kolmetoista vuotta, ja että Galba oli huudettu keisariksi hänen jälkeensä. Vespasiano pysäytti sota-toimet ja kokosi kaikki joukkonsa yhteen käyttääksensä asianhaaroja, jos sattuisi sopiva tilaisuus romalaisen keisarin arvon anastamiseen.
Kun romalainen joukko lähestyi Jerusalemin seutua, lähetti Sadok sanan Amatfiahlle tervehtien häntä, että Judithan ja Naomin pitäisi jättämän Pellan ja tuleman Jerusalemiin, jonka hän piti turvallisempana. Amatfiah luotti enemmän Herransa ja Vapahtajansa sanaan ja päätti kaikessa tapauksessa jäädä Pellaan, mutta kun Naomi hartaasti toivoi päästä vanhempainsa luokse, päätti hän saattaa hänen Jerusalemiin ja sitte palata takaisin Marian ja vaimonsa luo Pellaan.
Naomin ottivat kotona sydämellisellä rakkaudella ja ilolla vastaan äitinsä, Klaudia ja vanha Deborah; Sadok oli silloin temppelissä, jossa Jumalan palvelusta vieläkin vietettiin, vaikka pyhä huone oli tullut häväistyksi ja tahratuksi verellä. Naomi odotti isänsä tuloa; mutta hän vapisi sitä hetkeä, jolloin hänen piti tunnustaman luopumisensa isäinsä uskosta. Hän oli päättänyt niin pian kuin mahdollista tunnustaa kääntymisensä hänelle ja pyytää että saisi ottaa osaa uskon-sisariensa Jumalan palvelukseen, mutta hän tunsi nyt että koko hänen rohkeutensa ei voisi häntä kannattaa sillä hetkellä ja hän kohotti sen vuoksi sydämensä hiljaisessa rukouksessa Herran tykö, rukoillen hänen apuansa siinä ristin kantamisessa, minkä Herra hyväksi näkisi hänen kannettavaksensa antaa.
Mahdotoin on kertoa Sadokin iloa, kun hän sai nähdä tyttärensä ja ystävällisessä ja iloisessa keskustelussa kului ilta. Illallisen perästä kutsui hän perheensä tavalliseen iltarukoukseen, ja vaikka hän siinä tarkoin seurasi juutalaisia muotoja, ei Naomi sentään epäillyt muiden kanssa polvillensa langeta ja toimittaa hartauttansa. Vasta kun hän lopetti hiljaisen rukouksensa, lisäsi hän tietämättänsä kuultavalla äänellä kristittyin tavallisesti rukoillessa käyttämät sanat: "sinun poikasi Jesuksen Kristuksen tähden." Samassa huomasi hän muistamattomuutensa. Hän nousi ylös ja näki isänsä levottomasti, kummastuksen sekaisella katsannolla silmäilevän häntä. Hän oli aikonut jättää päättävän keskustelun seuraavaan päivään, mutta näki nyt salaisuutensa huomatuksi. Arvelematta meni hän nyt isänsä luo, lankesi polvillensa ja sanoi:
"Isäni, minä olen ilmaissut itseni ennen kuin aioinkaan; minä olen avuksi huutanut Herran Jesuksen nimeä. Älä hyljää minua, kun minä nyt tunnustan olevani hänen arvottomin palvelijansa."
Sanoja ei ole tarpeeksi kertoa niitä tuhansia tunteita, jotka liikkuivat Sadok'in sielussa kuullessansa tyttärensä avonaisen tunnustuksen. Kauhistuksesta ja hämmästyksestä oli hän hetken liikkumatoin. Sisällinen rakkaus esti vihan raivoon puhkeamasta, mutta kaikki hänen kansansa vale-luulot ja koko hänen lahkokuntansa ylpeys tukahdutti luonnollisen helleyden tunnon. Hän katseli Naomiin silmäyksillä, jotka osoittivat katkeraa pettynyttä toivoa ja halveksimista, ja voimattomana hillitä surua, joka kirveli sydäntänsä, repäsi hän vaatteensa irrolle hänen vapisevista käsistänsä ja olisi mennyt huoneesta, ellei Amatfiah olisi estänyt häntä.
"Sadok, minun veljeni", sanoi hän, "älä jätä meitä noin kiivastuneena. Sinun pitää kuuleman minua, sillä minä olen velkapää kantamaan vihasi. Täytyy tunnustaakseni, että sekä minä että vaimoni kuulumme samaan uskoon ja vakuutukseen kuin Naomi, ja kun kuulimme, että hän jo useoita kuukausia sitte oli tullut totuuden tietoon erään enin valistuneimman ja armon saaneen Herran oppilaan johdatuksesta, kehoitimme me häntä ilolla lujuuteen uskossansa ja tunnustuksessansa."
"O, sellainen houria kun olin", huudahti Sadok, "kun laskin aarteeni niin kauaksi luotani ja hoidostani! Mutta kuinka taisin sellaista odottaa omalta veljeltäni? Älä puhu minulle Amatfiah! Jos olisit painanut väkipuukon Naomin rintaan olisit vähemmin minua sillä loukannut kuin vuodatuksellasi hänen sieluunsa natsaretilaisen petturin oppia. Hän oli minun ylpeyteni ja kunniani — miksi on hän nyt tullut? Kiroukseksi ja häpeäksi vanhemmillensa — uskonhylkääjäksi, joka on jättänyt ainoan totisen uskon — häpeällisen uskonnon oppilaaksi, huonoimman kuin epäjumalan palveleminen, perustettu petokselle ja pahantekijän keksimä, joka ei voinut enempi itseään kuin muitakaan pelastaa oikeudellisesta rangaistuksesta. O, Israelin Jumala kosta suuren nimesi tähden, ja äläkä anna näiden Natsaretin petturein vietellä lampaita lammashuoneestasi. Tuo minun lapseni takaisin uskontoonsa ja vanhemmillensa, ja älä anna hänen olla kansansa hylkääjänä ja Aronin su'un häpeänä!"