"Jumala suokoon sen! Hän oli herennyt ylönkatsomasta niitä, mutta Herra yksin tietää, kuinka runsaassa määrässä hän oli omistanut niitä itsellensä. Hän oli uskollinen ja vilpitön Herran palvelija ja minä toivon että hän nyt on mennyt Herran rauhaan".
"Entä äitisi, Naomi, onko hänkin mennyt pois?"
"Sitten eileispäivän lepää hän tämän turpeen alla; mutta minun ei sovi surra, sillä hän kuoli uskossa meidän Herraamme Jesukseen Kristukseen ja hänen viimeiset hetkensä olivat täynnä siunausta".
"Herra olkoon ylistetty!" sanoi Marcello. "Sinä olet vanhemmitta, Naomi, mutta minun isäni tulee olemaan sinunkin isäsi, ja Jumalan avulla on kirkas aamu seuraava tätä murheen yötä, jonka sinun on täytynyt elää. Tulkaat nyt, käykäämme huoneeseen. Meidän on pitäminen huolta teidän turvallisuudestanne ja minä haluan kuulla sinun merkillisiä onnen vaiheitasi, Theophilo. Minä olen surrut sinua niin' kuin kuollutta ja olen löytänyt sinut elävänä jälleen".
Theophilo kertoi lyhykäisesti ystävällensä, mitä hänelle viimeisinä aikoina oli tapahtunut ja sai tältä tervetulleita tietoja Klaudiasta. Mutta aika ei myöntänyt pitempiä keskusteluja. Koko viimeimmäksi valloitettu osa kaupunkia oli sytytetty tuleen ja liekit lähenivät jo Sadokinkin huonetta. Romalaiset sotamiehet kuljeskelivat ryöstäen ja murhaten pitkin katuja ja töin tuskin oli tähän asti vahdille onnistunut pidättää heitä Naomin kodista. Marcello huomasi, ettei Naomi enään olisi turvassa siellä. Hän teetti pikaisesti paarit Naomia ja Deborata varten ja käski miehiänsä saattamaan heidät romalaiseen leiriin. Itse seurasi hän ja Theophilo suojeluvartijoina ja monien vaarojen perästä ennättivät he vihdoin leiriin, jossa Naomi ja Deborah sijoitettiin Rufon majaan ja Theophilo jäi heidän luoksensa sillä välin kun Marcello kiiruhti takasi kaupunkiin.
Koko roomalainen sotajoukko oli tänä päivänä ottanut asemansa kukkulalle missä temppeli seisoi ja roomalaiset sota liput olivat istutetut savuaviin raunioihin. Suuri uhri oli toimitettu heidän epäjumalillensa ja raikkaat riemu huudot ilmaisivat Titon voittoa. Saalis oli niin mahdottoman suuri että sotamiehet eivät pitäneet kultaa kuparia kalliimpana ja heidän tyydytetty saaliin himonsa enensi heidän iloansa. Kesken kaikkea iloa kiintyi heidän huomionsa pieneen juutalais-joukkoon jotka olivat ottaneet pakonsa jälelläolevalle osalle temppeli muuria. Roomalaiset eivät huolineet hyökätä näiden päälle ja viisi päivää kestivät nämät paikallansa, kunnes nälkä vihdoin pakoitti heidät tulemaan ulos. He pyysivät Titolta armoa ja yksi heistä oli Isak, joka niin kammoittavalla nöyryydellä kerjäsi henkensä edestä, että romalaiset tunsivat vihan ja ylenkatseen syttyvän itsessänsä. Tito oli taipumaton ja hänen käskystänsä mestattiin ne kaikki.
Kuten jo mainitsimme oli joukko seloteja Johanin johtamina pelastaneet itsensä temppelin palosta ja ottaneet pakonsa ylimpään osaan kaupunkia. Täällä uudistettiin taaskin piirityksen kaikki kauhistukset ja syyskuun seitsemänteen päivään asti puolustivat juutalaiset itseänsä kovapintaisesti vihollisiansa vastaan. Kun roomalaiset vihdoin olivat saaneet tämänkin kaupungin osan valtaansa, antoi Tito käskyn, että sekin hajotettaisiin maan tasalle ja ainoastansa kolme tornia jätettiin pystyyn muistoksi roomalaisten voitosta.
Sotavankia saatiin sellainen paljous että siitä syntyi voittajallekin hankaluuksia ja sittenkun ne voimakkaammat ja pulskimmat heistä olivat valitut kaunistamaan Titon kunnia-retkeä Roomassa, tapettiin heikot ja sairaat kuin myöskin vaimot, lapset ja vanhukset. Muista sotavangeista lähetettiin monta tuhatta vuorikaivantoihin roomalaisen valtakunnan eri osissa, taikka vietiin maakuntiin miekkailijoina tekemään palvelusta kansanhuviksi.
Sotavankien luku nousi yhdeksänkymmeneen seitsemään tuhanteen. Asujanten luku, jotka nälkä tahi miekka surmasi, arveltiin nousevan ei vähempään kuin miljoonaan yhteensataantuhanteen.
Vielä etseivät roomalaiset kapinan johtajia voimatta löytää heitä. Sekä Giskalan Johani että Simon näyttivät olevan peräti kadonneet. Edellinen oli paennut maanalaisiin kuoppiin, jossa hän sekä useat hänen seuralaisistansa pitivät itseänsä piilossa. Vihdoin löysivät roomalaiset kumminkin muutaman kuopan suun, mutta kun he aikoivat tunkea näihin sisään, kohtasi heitä niin inhottava löyhkä mädänneistä ruumiista, että heidän oli vetäytyminen takasin ja he otaksuivat, ettei ketään elävää olentoa olisi kuopissa. Niin ei kuitenkaan ollut laita, mutta vihdoin kävi niissä oleminen Johanillekin ja hänen miehilleen mahdottomaksi ja heidän täytyi heittää itsensä voittajan valtaan, ehdoilla että heidän henkensä säästettäisiin. Tämä lupaus annettiin ja täytettiinkin, mutta Johani, samaten kun muutkin, tuomittiin elinkautiseen vankeuteen.