Ennenkuin läksimme iltapuölella heinäk. 1 p. Neappeliin, menimme Panteoniin, tuohon mahtavaan Agrippan rakennukseen, jonka suuremmoinen kupooli on ollut Michelangelolle aiheena Pietarin-kirkon kupoolille. Panteonissa ei enää ole jumalien kuvia, mutta siellä on Rafaelin, Victor Emanuelin ja Umberton haudat ja tuo muinaisuuden komea sopusuhtainen temppeli synnyttää nykyajan katsojassakin yleviä tunteita. Ehdimme vielä ennen lähtöämme Roomasta käydä Neron "kultaisessa huoneessa", josta vielä on niin paljon jälellä, että tähteet herättävät ihmettelyä — näimme myös hiukan niistä freskoistä, jotka Rafaelille antoivat aihetta loggioitten maalaamiseen — katselimme Museo Kirchnerianossa kuuluisaa "ficoronilaista cistaa" ja tuota merkillistä praenestiniläistä aarretta kullasta, elektronista y.m. etenkin solkea, jossa on vanhin latinalainen kirjotus, mikä meillä on jälellä — vanhempi kuin lapis nigerinkin, — silmäilimme Agrippan perustaman Neptunontemppelin jäännöksiä (nykyinen pörssi) ja vihdoin — ihailimme San Pietro in Vincoli-kirkossa uudemman taiteen ehkä suurinta mestariteosta, Michel Angelon Moosesta, jonka suuruuden kuvaamiseen (vaikka se seisoo liian alhaalla) eivät mitkään sanat riitä. Tämä mahtava kuva mielessämme lähdimme illalla Neappeliin.
III.
Ihana Napoli! Vihdoin olimme päässeet sinun luoksesi! Suuremmoisella tulituksella olit sinä meitä vastaanottamassa, kun myöhään illalla saavuimme. Oli festa di Gesù ja sen takia oli Napoli juhlapuvussa. Tulo oli muuten meille ikävä: se alkoi melkein tappelulla. Kun pääsimme junasta, oli näet kymmenkunta kantajaa vastassa, jotka tahtoivat matkakapineitamme kantaa. Saatiin tuskin muulla kuin kepillä häädetyksi. Mokomaa tungettelevaisuutta en ole missään tavannut, en edes Pragissa. Ja ajuri sitte! Se oli oikea italialaisen viekkauden tyyppi. Olimme selvästi sopineet markan korvauksesta vähän matkan ajosta ja saavuttuamme hotelliin maksoimme sen. Sattumalta katsoimme molemmat, että rahat olivut oikeat. Mutta heti sen perästä kun olimme sulkeneet hotellin oven, koputti ajuri sitä ja kun aukaisimme, oli tuo yksi liira muuttunut 20 pennin kappaleeksi ja vaadittiin markka sijaan. Suutuin moisesta epärehellisyydestä ja selitin, että me molemmat selvään näimme, mitä annoimme; mies vaan ei hellittänyt, niin että ovenvartijan vihdoin täytyi heittää hänet portaita myöten alas. Semmoista väkeä kuuluu olevan Napolissa paljon, niin että siellä on muodostunut erityinen seura vieraitten auttamiseksi.
Napolin varsinainen merkillisyys on sen suuri muzeo nazionale, jossa säilytetään muun muassa melkoinen osa niitä esineitä, jotka viime aikoina ovat Pompejissa esille kaivetut. Vaikka muuallakin on samallaisia (esim. Berliinissä, Dresdenissä ja Pariisissa), on täällä muinaistutkijalla täydellisin kokoelma semmoisia: monemmoisia talouskaluja, vieläpä leipiä, munia, hedelmiä, nuoria ja langanpätkiä aivan semmoisia kun ne olivat Pompejin hävityksen aikana — nautittavat ainekset kuitenkin kivettyneinä. Erityisesti vetivät huomion puoleensa kuuluisat seinämaalaukset (Medea, Iphigenia y.m.) ja tuo komea mosaikki, joka esittää Aleksanteri suuren ja Dareion Isson tappelussa — suurin, mikä meillä muinaisuudesta on jälellä. Täällä on myöskin muinaisuuden suurin meille säilynyt veistokuva, farnesilainen sonni, mahtava kaikissa suhteissaan. Sangen sievät ovat myös tanssiva Satyyri ja n.s. Narkissos, kaksi pronssikuvaa Pompeijista, mutta erittäinkin Orfeon jäähyväiset vaimollensa: — satu näet kertoo, että Orfeus, Kreikan Väinämöinen, oli manalan jumalille laulanut niin liikuttavasta, että he suostuivat jättämään hänelle takaisin hänen kuolleen puolisonsa, jos mies ei vaan katsoisi häneen, ennen kuin oli maan päällä; mutta Orfeus ei voinut olla vaimoansa sitä ennen katsomatta ja silloin vaipui tämä taas manalan varjoihin takasin. Liikuttavan kauniisti on tämä eron hetki esitetty. — Sangen hupaista oli meidän nähdä, miten nuo Herkulanossa löydetyt kreikankieliset papyros-lehdet, jotka kuuluivat erääseen Kristuksenaikaiseen kirjastoon, erityisellä gelatiiniprosessilla saatettiin lukukuntoon. Heitettyämme vielä katseen Tizianin ihanaan Danaeen, lähdimme Napolin suuremmoisestä museosta.
Ehtoopuolella pistäydymme kaupungin akvarioon, joka lienee suurimpia Euroopassa — siellä oli myös noita kauheita haikaloja — ja sieltä menimme kaikki n.s. Posilippoon, Vergilion haudalle, josta muistoksi otimme laakerioksan kotiimme (Vergiliolla on myös pieni temppeli, peristylos Napolin kauniissa puistossa, villa nazionalessa) ja Vergilion haudalta ajoimme lounaaseen päin, pitkin Mergellinaa, jota italialainen runoilija Sannazzaro liioittelematta on kutsunut "taivaasta maan päälle pudonneeksi kappaleeksi paratiisista".
Niin, kuinka sanoin lausua mitä sain täällä nähdä! Unohtumattomasti painui se mieleeni! Istuimme trattoria della Stella'n verannalla. Ilta lähestyi. Edessämme Napolilahden ihmeellinen sini, tällä sinisellä pinnalla valkoset purjeet, yltympäri rehottava luonto; taivaan sini tummeni tummenemistaan ja verhosi vähitellen tummenevaan vaippaansa koko tuon ihanan maiseman, juuri kun Vesuvius näköalan taustassa pimeätä sinitaivasta kohti heitti tulta ja kivensekaista savua. Ja vieressämme istui Italian mustavärisiä kaunottaria ja alhaalta kuului mandolinien ja gitarrien suloista soittoa! Semmoinen hetki ei milloinkaan voi lähteä ihmisen mielestä! Vaikeata, vaikeata erota siitä! — Palattuamme myöhään kaupunkiin menimme katsomaan Napolin vilkasta kansanelämää ja eksyimme — emme olleet panneet hotellimme katua ja numeroa mieleen; poliisikaan (!) ei tuntenut hotellia eikä ajurikaan: kello oli jo 1/2 12 yöllä. Ainoastaan kysymällä toiselta ajurilta pelastuimme pulastamme.
Seuraavana päivänä kävimme Napolin komean renesanssityyliin rakennetun Umbertobasaarin läpi, otimme vaunut ja teimme huvimatkan entiseen Bajaeen. Tahdoimme omin silmin nähdä nuo monet entiset paikat aina Misenoon asti. Ja sekin matka jätti useampia hauskoja muistoja mieleemme. Ensin jouduimme n.s. koiraluolaan. Tässä luolassa, josta jo koulupoikana olin maantieteen oppikirjassa ihmeekseni lukenut kertomuksen, nousee kuolettava kaasu jonkun puolen metriä maapinnasta, niin että vaaratta voi siinä seisoa pystyssä. Mutta koira ei tarvitse kuin vähän aikaa ennenkuin se on kuoleman oma. Vartija tarjoutui näyttämään tämän, suostuimme siihen vaan sillä ehdolla, ettei koiralle mitään vahinkoa kokeesta syntyisi; surkeata oli kuitenkin nähdä, miten vaikeata koiran oli toipua kengitettyhän tuota myrkyllistä kaasua, joka silmänräpäyksessä sammutti suuren loimuvan soihdun. Koko seutu on tulivuorista, vähän matkan päässä koiraluolasta on "pikku Vesuvius" ja Solfataran melkein sammunut tulivuori; hauska oli edellisen aukolla seistä ja katsoa, miten rikkihajuinen savu tupruili esille maan sisältä ja kuulla, miten ontolta maa kumisi, kun heitti suuren kiven maan siinä vaan jonkun kymmenen metrin paksulle kamaralle. Sitten saavuimme Horation ylistämälle Luorinos järvelle, jossa tarjottiin meille spinole kalaa (scamber?) ja ruokasimpukoita (conchylia) sekä läheiseltä Falerno vuorelta viiniä. Sen läheisyydessä on kuuluisa Arvernerjärvi, josta muinoisen tarun mukaan tie vei manalaan: mekin kuljimme soihtujen valossa hyvin pitkää maanalaista käytävää myöten n.s. kuumealaisen sibyllan asuntoon, vaikka emme tällä tiellä, kuten Aeneas, Vergilion kertomuksen mukaan päässeetkään manalaan saakka.
Kuljimme vielä monen merkillisen paikan ohitse, ja saavuimme Bajae'n, muinoisen Rooman kuuluisimpaan kylpypaikkaan, jossa ennen maailmankaupungin hienolla yleisöllä oli monen monta huvilaa ja jossa sen mellastelukenttä kesäisin oli: nyt se on mitätön kylä, jossa en enää voinut saada kunnollista merikylpyä, koska uimahuonetta ei ollut, vaan täytyi mennä läheiseen Puzzuoliin (Puteoliin)!!
Kuu paistoi hopean heleästi Napolinlahdella, kun illalla saavuimme kuolleitten kaupunkiin, Pompeijiin. Omituinen tunne valtaa ihmisen, kun hän astuu tämän kaupungin alueelle, tunne, joka muistuttaa häntä, samalla luonnonvoimien mahtavuudesta ja sattumuksen oikuista. Tunnettu on, että Pompeiji haudattiin elok. 24 p. 79 j.Kr. Vesuvion purkauksen kautta, samoinkuin kaksi muutakin kaupunkia Herculaneum ja Stabiae (nyk. Castellamare). Mutta varsinainen laavavirta ei sattunut Pompeijiin, vaan sen yli satoi hohkokiveä ja tuhkaa, joita vesi vaan jossain määrin on kovettanut; Sen takia on voitukin kaivaa. sen jäännöksiä noin puolilleen esille — olimmehan mekin läsnä katsomassa, miten eräs Bakkon pää pilkotti esille tuhkasta. Ja siellä seisoivat nyt Pompeijin talot suureksi osaksi semmoisina, kun ne olivat kun purkaus tapahtui. Kuitenkin on yliosa hävinnyt, se kun pisti useimmiten esille ja siitä syystä houkutteli kaivajia aarteita hakemaan ja hävitystyöhön: talojen sisustus on enimmäkseen, paitsi viimeisistä kaivoksista, muualle viety. Joku osa on parissa pienemmässä paikallismuseossa, joissa voi m.m. nähdä hohkokivien alle haudattujen ruumiit kipsijäljennöksissä: kun liha mätäni, jäivät vaan luut jälelle ja aukkoon valetiin kipsiä. Näin on saatu selviä kuvia eräästä äidistä ja hänen tyttärestä, naisesta ilmeisesti raskaassa tilassa, lapsista ja koirasta, joita katselee surumielin.
Oppaaksi Pompejin kaupungissa olimme saaneet sen parhaimman tuntijan, prof. Mauin, joka kolmessa luennossa selvitti meille raunioitten pääkohdat; viimeisenä päivänä menimme itseksemme kertaamaan ja merkillisimpiä jäännöksiä tyystemmin tarkastamaan. Vielä autiommalta tuntui silloin koko tuo kuolleitten kaupunki — sisiliskot, jotka nuolen nopeudella kiitivät sinne tänne, olivat ainoat asukkaat, ainoat elävät olennot siellä, lukuunottamatta paria, kolmea uteliasta vierasta. Mutta sangen hupaista se sittekin on vaeltaa tuolla autiolla paikalla. Sillä se on ainoa kaupunki, joka antaa tutkijalle jonkunlaisen "elävän" kuvan muinaisuuden jokapäiväisestä elämästä. Onhan siinä nähtävänä vielä temppelit, kaupunginhuoneet, teatterit, torit, portit, kadut (suurilla laavakivillä peitetyt ja rattaitten uurtamat), kaivot, ruokapuodit, kylpylaitokset merkillisine vesi- ja lämpöjohtoineen ja itse talot, varsinkin Vettioiden upea rakennus, aina yleisiin tarve- ja ilohuoneisiin saakka. Kaikki, koko muinainen kaupunginelämä astuu mielikuvituksella katselevan kävijän eteen, vieläpä kuolleitten monenlaiset hautakammiotkin, jotka kahdenkertaisesti muistuttavat kuolleitten kaupungista.