Mauin kanssa ihailimme vielä viimeisenä iltana golfin yli levinnyttä kaunista kuutamoa ja juttelimme tieteellisistä ja paikallisista asioista tuttavallisesti; seuraavana päivänä pakotti meidät kuumuus heittäymään meren syliin — jolloin muutamien täytyi vartioida toisten vaatteita heidän uidessaan vuorotellen — ja sitte kiertelimme vaunuissa golfin korkeata, ihmeen ihanaa rantaa myöten Castellamareen ja Sorrentoon. Täälläkin, — Sorrentossa — kun piti ostaa pilettejä laivamatkaa varten Caprinsaarelle, saimme kokea italialaisten petollisuutta, kun otettiin suurempi maksu kuin se oikeastaan oli; siitä huomautettuani laivassa maksettiin kuitenkin ero takasin.
Tuossa häämöttivät Caprin korkeat rannat jo edessämme eikä matka sinne ollutkaan pitkä. Olimme kaikista rasituksista niin väsyneet, että päätimme jäädä sinne viikoksi lepäämään. Saimme erinomaisen tyyssijan "Schweitzerhofin" ravintolassa, Kruppin entisessä komeassa huvilassa, joka nyt oli muuttunut ravintolaksi. Se sijaitsi korkean Solarovuoren juurella keskellä suurta, komeata viinitarhaa, käytävän sinne muodostivat viikuna-, pomeranssi- ja akaasiapuut, sekä mahtavat kaktukset y.m. kasvit. Pihalla sai juoda kahvia tuuheassa viinilehdossa ja näköala oli yli meren ja golfin siintävien, hohtavien vesien, taustassa tulta suitsuva, ylevä Vesuvius-vuori! Kaiken tämän näki huoneestansa, kun istui ikkunansa edessä tahi balkongilla! Ja olo siellä oli hyvä ja helppo — 6 mk. vuorokaudelta kaikesta, johon kuului komea huone ja — 1/2 pulloa viiniä joka ateriaan. Juomavettä siellä ei ole lainkaan — täytyi juoda viiniä, ellei tahtonut tyytyä mauttomaan, tympäsevään sadeveteen. Asukkaat kertoivat, että Krupp olisi aikonut 13 milj. Smk:sta kaivattaa kalliosaareen meren pohjan alle kaivon, mutta tämän hyödyllisen hankkeen keskeytti hänen itsemurhansa. Juomavesi onkin ainoa, mitä puuttuu täydellisestä maallisesta paratiisista. En voi yhtään ihmetellä, että keisari Tiberius, samoin kuin Kruppkin valitsi tämän saaren olopaikakseen elämänsä loppupuolella. Kummallista oli muuten nähdä nuo Tiberion palatsin rauniot, jonne me kaksi ynnä toht. Bergman jo seuraavana päivänä läksimme, sillaikaa kun muut kävivät "sinisessä luolassa". Nyt seisoo pieni kirkko Tiberion palatsin kohdalla ja kristillinen erakko on astunut tuon pakanallisen erakon sijaan! Mutta näköala tuolta huipulta on sama, yhtä hurmaava kuin ennen, katsottakoon sitte alas, ylös tahi eteenpäin!
Palattuamme Tiberion matkalta — jolla ainoastaan "kauniilta Carmeliinalta" saimme hiukan virvoituksia — olimme kovin nälkäisiä ja väsyksissä. Ihanata oli kuitenkin heittäytyä kristallikirkkaaseen veteen, ennenkun menimme tyydyttämään ruokahaluamme.
Eron hetki oli käsissä. Tuo suuri seura söi nyt Caprissa viimeisen yhteisen aterian, sitte meni se hajalleen, ainoastaan muutamat jäivät saareen. Mieliala oli juhlallinen, mutta samalla herttainen. Olimme yhdessä oppineet niin paljon, nähneet niin paljon, nauttineet niin paljon.
Caprin luonnonihanuuksista on erikseen mainittava "la grotta azurra", sininen luola. Sinne ei pääse joka tuulella, sillä aukko on meren puolelta ja niin pieni, että pikkunen vene vie siitä läpi, kun kaikki makaavat pitkällään veneen pohjalla. Laine heitti minut sittekin aivan märäksi, mutta mitä se teki. Kun tulimme sisään, hohti sini koko luolassa melkein häikäisevästi. Ja poika, joka yhdestä markasta hyppäsi veteen, oli kerrassaan muuttunut täydelliseksi hopeapatsaaksi! Tosiaan eriskummallista valonheijastusta! Jatkoimme matkaamme saaren ympäri: sinisen luolan sijaan tuli punasen viheriä ja valkoinen luola, stalaktiitteja riippui viimemainitussa ja nuora, jota myöten rohkea nainen oli kiivennyt ylös. Sitte nuo upeat Faraglionilohkareet! Eriskummallinen on kuitenkin luonto muutamin paikoin, eriskummallinen ja samalla kaunis ja mieltä ylentävä! — Hauska oli käydä tuolla ihanalla saarella pitkin sen kaitoja katuja kuutamossa, tähtien tuikkiessa kello 9 illalla 9:tenä päivänä heinäkuuta. Mutta, kerranhan sieltäkin piti lähteä. Tuolla Vesuvius houkutteli! Tahi oikeammin: ei se niinkään houkutellut, sillä vihainen se viime aikoina oli ollut. Mutta emmehän voineet jättää Italiaa, käymättä jättiläistä tervehtimässä. Siis sinne suoraan Caprista! Klo 10 aamupäivällä astuimme Napolissa vaunuihin, kaksi korskeaa hevosta edessä ja kuitenkin olimme vasta k:lo 2 Vesuvion juurella. Laulu paikottain seurasi vaunujamme, varsinkin jyrkimmissä mäissä. Laulavia kerjäläisiä. Pienet tytöt toivat kukkia tai hedelmiä ansaitaksensa viisipennisen. Köyhää kansaa kaikkialla! Ja likaa, likaa myöskin kaikkialla, sitä sai nähdä kylliksi varsinkin Napolin syrjäosissa.
Vuoren entistä mahtavuutta kuvasi selvästi nuo suuret jäähtyneet laavavirrat pitkin sen rinteitä. Ja kun tulimme sen huipun juurelle, silloin alkoi vasta eriskummallinen matka, sillä "funicolare" (rautatie ylöspäin) ei ollut kunnossa. Täytyi kantaa meitä tunnin aikaa huipulle! Meidät asettiin vanhoihin nariseviin kantotuoliin, kaksi miestä takana ja yksi edessä nosti meidät olkapäillensä ja sitte suoraan — ei toki ristin rastin vuoren jyrkkyyden vuoksi — ylöspäin laavasuljussa. Se oli jo hiukan hirvittävää, sillä henkemme oli kantajien käsissä. Yltympäri höyrysi monesta paikasta, kun tulimme huipulle noin 50 metrin päähän kraaterin suusta. Silloin kuului äkkiä hirveä jyrinä ja tulivuori purki kiviä ja tuhkaa. Vähän aikaa ja uusi purkaus entistä ankarampi. Kiviä sinkoili ympärille aivan jalkojemme juurelle. Katselin alaspäin. Mikä hurmaava näkö! Mutta sydäntäni ahdisti. Mieleeni johtuivat melkein itsestänsä sanat: "tämä on jumalan koettamista". Tuo sama jättiläinen oli kerran haudannut kolme kukoistavaa kaupunkia ja vielä v. 1898 levittänyt tuhoa ympärillensä. Kuka takaa, ettei se juuri nyt tekisi samoin, varsinkin; kun se viime aikoina oli ollut tavallista levottomampi. Oikeastaan on jokainen kuoleman vaarassa, joka kraateria lähestyy. Lähdimme paluumatkalle. Pelkoni ei vähentynyt siitä että kantomiehet pudottivat minut rinteillä. Elävänä ilman vammoja tulin sieltä kuitenkin pois.
Palasimme Napoliin Herkulaneumin kautta. Kauheata oli kulkea Portici-Resina kaupungin likaisten korttelien läpi — ja hajukin oli melkein sietämätön. Astuimme 30 metriä maan syvyyteen katselemaan soihtujeh avulla Herkulaneumin teaatteria muun, muassa sai siellä nähdä haudatun ihmisruumiin piirteet laavassa. Vasta myöhään illalla palasimme Napoliin, katsoimme sen vilkasta yöelämää — vaikka emme noudattaneet kutsua näkemään, miten 25 kaunotarta tanssisi tarantellaa Eevan puvussa ja astuimme yöjunaan, joka aamulla vei meidät takasin Roomaan.
Siellä viivyimme pari päivää — tahdoimme vielä kerran käydä kaikissa museoissa kertaamassa, mitä olimme nähneet ja oppineet, koska opastuksen alaisena ei saa suurempia taideteoksia kylläksi kauan katsella. Yhtä ja toista oli sitä paitse jäänyt katsomatta. Servion muuri, Michel Angelon suuremmoinen Kristus Maria sopra Minervassa, Trevin kaunis suihkulähde (jonne raha on heitettävä, jos mieli uudestaan päästä Roomaan), Sophokleen ihana patsas lateranisessa museossa, scala santa (joita rappusia myöten polvillaan konttaajat [paraikaa juuri vanha akka] saavat syntinsä 9 vuodeksi anteeksi), lateraaninen komea kirkko (jossa Leo XIII tulee oman määräyksensä mukaan lepäämään) ja monet muut merkillisyydet käytiin katsomassa. En tahdo väsyttää lukijaa niitä luettelemalla. Olimme myös kävelemässä villa Borghesen laveassa ja kauniissa puistossa sekä museossa, jotka valtio äsken oli ostanut ja pari päivää ennen tuloamme avannut yleisön käytettäväksi. Olisin myöskin hiukan persoonallisesti tutustunut Italian työväenliikkeen johtajiin, mutta onni oli täällä, kuten Wienissäkin epäsuotuisa: sekä prof. Ferri, työväestön nykyinen joktaja että Bissolati oli poissa matkoilla.
V.
Roomasta meni matkamme Pisaan. Kun olimme matkustaneet entisten muistorikkaitten etruskilaiskaupunkien ohi ja roomalaisen hedelmättömän maremman läpi, yllytti meidät ankara ukkonen — toinen ja viimeinen sade koko Italian matkan aikana. Samassa vaunussa istui kaksi iloista italialaista naista: pääsimme vilkkaaseen keskusteluun, toinen rupesi vielä opettajaksenikin ja oikaisi lystillisesti milloin puhuin väärin hänen äidinkieltänsä; leikkiä laskettiin, kun vaunu rupesi vuotamaan, sadevarjostimet pantiin levälle ja näin olimme huomaamatta tulleet — Pisaan. — Pisa oli keskiajan alkupuolella mahtava kauppakaupunki, kuten Venezia ja Genova ja niiltä ajoilta ovatkin sen suuremmoinen tuomiokirkko tummasta ja valkoisesta marmorista (jossa ihailin Andrea del Sarton pyhää Agnesta: lammas sylissä kohottaa hän ihmeen kauniin yliluonnollisen katseen taivasta kohti), sen kastekirkko (battisterio) ja tuo kuuluisa "kalteva kellotorni" (campanile) sekä juhlallinen hautausmaa: (campo santo). Kastekirkko on tunnettu N. Pisan tekemästä saarnastuolista, joka merkitsee uudemman, puhtaamman taiteen voittoa ja vapautusta keskiajan jäykästä kirkollisesta taiteesta. Ihmeellistä oli myöskin kuunnella ihmisäänen kaunista, soitannollista kaikua tuossa korkeassa battisteriossa. Mutta vielä ihmeellisempää oli nouseminen tuohon kaltevaan kellotorniin, jonka kaltevuus ei suinkaan ollut tarkotettu, kuten ennen luultiin. Pyhillä tunteilla astuu Pisan campo santoon, jossa niin moni kuuluisa mies on haudattu. Keisari Heinrich VII:n ja Pisanojen joukosta löysin myös kreivi Schuvaloffin 18-vuotiaan v. 1821 kuolleen tyttären sangen komean hautapatsaan, jonka murtunut äiti oli pystyttänyt ja varustanut liikuttavan kauniilla latinalaisella hautakirjoituksella. Tuo sureva äiti kumartuu nuoruuden kukoistuksessaan poismenneen, iloisen ja lahjakkaan ("puella ingenio excellenti, forma egregia, moribus optimis rarissimis, laeta") tyttären haudan yli pyytäen, että hän vielä haudassaan muistaisi surevaa äitiään ("esto memor matris, qvam ad luctum et lacrimas reliqvisti"). — Se teki minuun syvän ja pysyväisen vaikutuksen. Liikutettuna lähdin eteenpäin. Tuli eteeni Orcagna'n kuuluisat taulut "kuoleman voittokulku", "viimeinen tuomio", joka ilmeisesti on ollut Michel Angelon esikuvana samannimiselle taululle sixtiiniläisessä kappelissa ja "helvetti" — kaikki kyllä tekniikin puolesta vaillinaisia, mutta sisällykseltään mieltä suuresti järisyttäviä. —